Eduskuntavaalien ennakkoäänestyksen ollessa jo käynnissä lienee hyvä hetki hiukan muistuttaa poliittisten asenteiden ja kantojen ryhmäsidonnaisuudesta. Sinun mielipiteesi eivät ole sinun, ne kuuluvat jengille johon eniten haluat samaistua. Kannattaako tämä epäitsenäisyys sitten ottaa huomioon omaa äänestyskäyttäytymistä tai somessa mesoamista arvioidessa, mielestäni kannattaa, tai ehkä ei, jos et tosiaan tunne mitään omantunnon pistosta.

Käyn nyt hiukan läpi Geoffrey L. Cohenin tutkimusta Party over policy: the dominating impact of group influence on political beliefs. Yksityiskohdat tuloksista, koeasetelmista ja metodologiasta löytyvät linkitetystä artikkelista.

Kun sosiaalinen maailma on mahdollista kehystää eri tavoin, ihmiset näkevät sen tavalla joka vahvistaa heidän ennakkoasenteitaan. Nämä asenteet ovat peräisin heidän viiteryhmältään. Relevantti viiteryhmä voi tietenkin vaihdella sen mukaan millaisesta asiasta on kyse. Cohenin tutkimuksessa kyse on politiikan alaan kuuluvista asenteista, joten luonnolliset viiteryhmät ovat poliittisia puolueita. Shokeeraavaa tässä on, että poliittisia uskomuksia näyttää selittävän enemmän juuri viiteryhmä (puolue tai puolueen mielipidejohtajat) kuin henkilökohtaiset ideologiset uskomukset tai politiikan sisältö. Ihmiset itse ovat sokeita tälle vaikutukselle, ja väittävät päätyneensä kantoihinsa itsenäisesti politiikan sisältöjä arvioimalla.

Cohenin artikkelissa esitellyt neljä tutkimusta perustuvat samankaltaiseen asetelmaan. Koehenkilöitä pyydetään arvioimaan sosiaalipolitiikan alaan kuuluvia lakialoitteita. Aloitteet ovat realistisesti, jossain määrin äärimmäisesti, konservatiivisia tai liberaaleja. Koehenkilöt ovat arvioineet itsensä liberaali-konservatiivi -asteikolla. Toiset saavat tietoa viiteryhmien (demokraatit ja republikaanit) kannasta kyseiseen aloitteeseen, toiset joutuvat arvioimaan sitä omillaan. Lopuksi koehenkilöt arvioivat tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet heidän näkemykseensä.

Kaikkien neljän tutkimuksen tulokset osoittavat, että puolue selittää kannanmuodostusta, ja ohittaa muut tekijät. Liberaalit (konservatiivit) kannattavat mitä hyvänsä aloitetta, joka on esitelty demokraattien (republikaanien) hyväksymänä, vaikka kyse olisi ideologisin kriteerein vastakkaisesta ehdotuksesta. Politiikan sisällöllä ei ole suoraa vaikutusta arvioihin. Kannanmuodostusta ohjaa “sosiaalinen merkitys”: kun jokin kehystetään liberaalina, liberaalit kannattavat sitä. Itsearvioinnissaan koehenkilöt kuitenkin väittävät päätyneensä näkemyksiinsä politiikan sisällön tai filosofisten näkemystensä pohjalta.

Kun koehenkilöillä ei ole käytettävissään informaatiota viiteryhmien kannoista, heidän yleiset ideologiset näkemyksensä määrittävät lopputulosta. Kun tieto viiteryhmän kannoista on käytettävissä, se ohittaa täysin ideologian valossa uskottavan päättelyn. Kaikki tämä pätee myös niihin koehenkilöihin, jotka arvioivat tietävänsä paljon harkinnan kohteena olevasta aihepiiristä.

Cohenin tutkimus ei kuitenkaan tue hypoteesia, jonka mukaan puolueen kannan omaksuminen ohittaisi oman ajattelun. Koehenkilöt kyllä prosessoivat annettuja ehdotuksia tosissaan, mutta prosessointi johtaa viiteryhmän hyväksymäksi tiedettyyn johtopäätökseen, jopa silloin kun tämä lopputulos on epäuskottava omien moraalisten näkemysten valossa. Cohenin mukaan kyse ei ole vain siitä, että samaan faktuaaliseen sisältöön suhtaudutaan myönteisesti tai kielteisesti. Ryhmät vaikuttavat asenteisiin muuttamalla tapaa, jolla sosiaalinen maailma havaitaan. Kulunutta metaforaa käyttääkseni eri puolueiden kannattajat “asuvat eri maailmoissa”. Kukaan meistä ei tunnista tätä ryhmäsidonnaisuutta omalla kohdallaan, mutta osaamme nähdä sen toisissa, kun selitämme heidän valintojaan.

Sinullakin on varmasti näin vaalien alla, poliittisen viestinnän ollessa kiivaimmillaan, paljon vilpittömiä poliittisia uskomuksia. Olet lukenut sosiaalisesta mediasta ystäviesi ja arvostamiesi mielipidevaikuttajien kantoja, ja sinulle on välittynyt selvä kuva epämiellyttävinä pitämiesi henkilöiden vastakkaisista kannoista. Olet autonominen ja rationaalinen subjekti, kelailet näitä juttuja päässäsi, ja päädyt ennaltamäärättyyn valintaan, ja Suomi on vaalien jälkeen sama paikka kuin ennen niitä.

Empatia vaikuttaa nykyään olevan suuren mielenkiinnon kohteena. Populaareissa kirjoituksissa empatian yhteys moraaliin yleensä oletetaan, koska empatia vaikuttaa joltain lämpimältä ja hyvältä. Tätä yhteyttä kuitenkin myös tutkitaan vakavissaan, eivätkä tulokset ole toistaiseksi kovin yksiselitteisiä. Luin äskettäin Jesse Prinzin kiinnostavan artikkelin Is Empathy Necessary for Morality?, enkä malta olla kirjoittamatta hänen näkemyksistään. Artikkeli löytyy linkin kautta, ja sieltä löytyvät Prinzin viitteet tutkimuskirjallisuuteen. Jos lukijaa kiinnostaa jonkin väitteen lähde, minäkin voin kaivaa sen esiin.

Empatia tarkoittaa yksinkertaisimmillaan “emotionaalista tartuntaa” tai “emotionaalista mimikryä”: olen empaattinen kun tunnen tunteet, joita uskon sinun tuntevan. Tartunta viittaa siihen, että empaattinen samastuminen voi tapahtua ilman mitään tietoista tulkintaa. Lisäsin kuitenkin sanan uskomus, koska toisin kuin flunssan kanssa, empatiassa virheet ovat mahdollisia. Ehkä toinen ei tunnekaan sitä tunnetta, joka sinuun hänestä tarttuu. Empatia on itsensä asettamista toisen asemaan, ja siten eri asia kuin sympatia: voin tuntea sympatiaa koomassa makaavaa potilasta kohtaan, mutta en voi asettua hänen asemaansa. Empatia on myös eri asia kuin altruismi tai huolenpito: nämä eivät vaadi että tuntisin huolenpidon kohteen tunteita. Empatia saattaa kuitenkin motivoida altruismia.

Prinz argumentoi, ettei empatia ole moraalin kannalta välttämätöntä, ja nostaa esiin mahdollisuuden, että empatia ei aina ole myönteinen piirre. Prinzin kirjoitusta voi lukea takaiskuna empatiabuumille, mutta itse näkisin sen nostavan oleellisia näkökohtia jatkotutkimuksen kannalta. Prinz jakaa kritiikkinsä kolmeen osaan, jotka koskevat empatian roolia moraalisissa arvostelmissa, moraalin kehityksessä ja moraalisen käyttäytymisen motivoijana.

1) Empatialle on tarjottu epistemologista roolia. Empaattiset reaktiot tilanteisiin, tekoihin ja toimijoihin auttavat meidät näkemään ne “hyvinä” tai “pahoina”, “oikein” tai “väärinä”. Empatian valossa asiat näyttäytyvät kiitettävinä tai moitittavina. Ilman empatiaa emme pystyisi esittämään moraalisia arvostelmia, havaitsemamme maailma olisi kalsea ja harmaa. Prinz huomauttaa, että tilanteiden tai tekojen tuomitseminen on kuitenkin täysin mahdollista ilman edeltävää empatiaa. Ymmärrämme esimerkiksi että tavaratalosta varastaminen on väärin, vaikka meillä ei ensin ole mielessämme ketään uhria (kuka se edes olisi? osakkeenomistajatko?), jonka oletettuun kärsimykseen samastumme.

Oletettavasti tuomitsemme varkauden, koska se rikkoo yleisesti pätevää sääntöä. Prinz ajattelee, että olennaiset moraalitunteet tässä ovat suuttumus (säännön rikkomisesta)  ja syyllisyys (omista rikkomuksista). Moraaliset arvostelmat nousevat usein näistä tunteista, eivät empatiasta. Empatia ei ole välttämätön moraalisesti merkittävien tilanteiden tunnistamiselle, usein suuttumus, häpeä tai muut tunteet ovat keskeisiä. Uskoakseni Prinz on tässä vahvoilla. Empatia on vain yksi moraalitunne muiden joukossa, eikä empaattisuus ole moraalisten arvostelmien välttämätön ehto.

2) Lapsen on opittava ymmärtämään tekojensa vaikutukset toisiin. Onko empatia välttämätön moraalin kehitykselle? Psykopatiaa tutkineet psykologit ovat huomanneet, että psykopaatit eivät tee eroa moraalisten ja konventionaalisten sääntöjen välillä. Terveille ihmisille tämä ero näyttäytyy emootioihin pohjautuvien ja muiden sääntöjen erona. Esimerkiksi R.M.J Blair esittää, että estot väkivallan käytölle perustuvat empatiaan. Väkivallan kieltävät säännöt saavat pakottavuutensa empatiasta, toisin kuin etikettisäännöt, joilla ei ole vastaavaa pakottavuutta. Aikuinen ei ehkä aina tunne empatiaa moraalisen ajattelun yhteydessä, mutta moraalikyky ei pääse kehittymään ilman empatiaa. Empatia on siis moraalin kehityksen välttämätön ehto.

Prinz esittää monia epäilyksiä Blairin väitteitä kohtaan. Blair uskoo, että terveillä ihmisillä on estomekanismi väkivallan käyttöä vastaan. Tällaisesta mekanismista ei ole aukottomia todisteita. Monet moraaliset säännöt eivät edes liity toisten vahingoittamiseen. Joidenkin tutkimusten mukaan empatia tulee mukaan lasten moraaliseen ajatteluun melko myöhäisessä vaiheessa.

Blairin keskittyminen empatian puutteeseen saa hänet ohittamaan mahdollisuuden, että jokin  yleisempi moraalitunteiden häiriö selittää sekä empatian puutteen että moraalikyvyn puutteen. Psykopaattien tunne-elämä on laimeaa ja pinnallista, ja he ovat huonoja tunnistamaan tunteita. Nämä yleiset tunne-elämän häiriöt selittävät empatian puutteen, mutta ne selittävät myös miksi psykopaatti ei tunne aitoa moraalista suuttumusta tai vakavaa syyllisyyttä. Ne selittävät myös miksi moraalisen kasvatuksen tyypilliset menetelmät eivät tuota tuloksia tällaisen henkilön kanssa. Blair postuloi erityisen empatiavajeen, kun kyse saattaa hyvin olla yleisestä tunne-elämän häiriöstä.

Prinz ei todista, ettei empatiakyky olisi välttämätön moraalin kehitykselle. Hän on kuitenkin selvästi oikeassa huomauttaessaan, että pelkkään empatiaan tuijottaminen ohittaa muut moraalin kehitykselle merkittävät tunteet ja tunne-häiriöt. Miksi empatiavaje olisi oleellisempi kuin kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä?

3) Moraaliset säännöt ja ihanteet ovat toimintaa motivoivia. On ehkä mahdollista havaita tilanteet oikein ja tehdä niistä oikeat johtopäätökset ilman empatiaa. Seuraako moraalisista arvostelmista kuitenkaan toimintaa ilman empatiaa?

Prinzin omassa mallissa tunteet ovat toimintaa motivoivia tiloja, mutta hän korostaa suuttumusta, syyllisyyttä, inhoa ja häpeää, ihailua, kiitollisuutta (listan ei tarvitse olla suljettu). Empatia ei ole itsessään tunne: se on emotionaalinen tartunta. Prinz viittaa moniin tutkimuksiin joiden mukaan muut tunteet ovat tyypillisesti voimakkaampia toiminnan motivoijia kuin empatian kautta simuloidut tunteet. Näiden tutkimusten mukaan lapsilla ei ole havaittu selkeää korrelaatiota pro-sosiaalisen käyttäytymisen ja empatian välillä. Lapset siis jakavat toistensa tunteita, ja he toimivat pro-sosiaalisesti, mutta ei ole selvää näyttöä liittyvätkö nämä kaksi asiaa systemaattisesti toisiinsa. Aikuisilla jonkinlainen yhteys on havaittu, mutta sekin on heikko.

Tämä voi kuulostaa aluksi yllättävältä, mutta Prinzillä on tuloksista hyviä huomioita. Kun kyse on tunteen tarrumisesta toiselta, tarttunut tunne on yleensä heikompi kuin omasta tilanteesta ja tarpeista syntynyt tunne. Tarttuneet tunteet ovat moraalisen toiminnan motivaation kannalta usein huonoja. Esimerkiksi pelko tai ahdistus motivoi vetäytymistä ja kätkeytymistä, kun moraalin kannalta tarvittaisiin hyökkäystä. Tuntiessani empatiaa ( saadessani tunne-tartunnan) kiusattua kohtaan, empatia motivoi minua väärin. Se ei motivoi auttamista. Minun pitäisi suuttua, ei jakaa kiusatun ahdistusta ja häpeää.

On olemassa paljon tuloksia, jotka osoittavat vahvan korrelaation positiivisten tunteiden kokemisen ja altruismin välillä. Ihmiset ovat taipuvaisia auttamaan ja antamaan, kun he kokevat olonsa hyväksi. Empatian kautta tarttuneet negatiiviset tunteet korreloivat negatiivisesti positiivisten tunteiden kokemisen kanssa. Kärsmimyksestä tarttunut empatia voisi pahimmassa tapauksessa vähentää altruistista käyttäytymistä aiheuttamalla vetäytymistä. Prinzin omassa mallissa keskeiset suuttumus ja syyllisyys ovat toisaalta loistavia motivaation lähteitä, vaikka nekään eivät ole varsinaisesti mitään myönteisiä tunnetiloja. Myös ihailu ja positiivinen arvostaminen saavat meidät yrittämään enemmän. Prinzin johtopäätös on, että empatian roolia motivaatiossa on huomattavasti liioiteltu.

Tämäkään ei todista, ettei meistä tulisi parempia ihmisiä, jos olisimme empaattisempia. Psykologinen empatiatutkimus on kesken, ja joskus tuloksia on vaikea tulkita. Prinzin siteeraamat tutkimukset ovat kiehtovia, ja tajusin kuinka vähän tiedänkään aiheesta.

Jäljelle jää normatiivinen kysymys: pitäisikö empatialla olla keskeisempi rooli moraalissamme? Kuten arvata saattaa Prinz on skeptinen. Empatian motivaatiokyky saattaa olla heikko: tunnemme empatiaa epäoikeudenmukaisuuden uhreja kohtaan, mutta meidän tulisi olla vihaisia epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Toisaalta empatia on hyvin riippuvaista tavasta, jolla tilanteet kehystetään. Empatia johtaa helposti erilaisiin vääristymiin (bias), kuten “söpöjen suosimiseen”. Se johtaa myös suosimaan tuttuja ja läheisiä tuntemattomien ja kaukaisien kustannuksella: jälkimmäisille koitunut haitta aliarvioidaan, edellisille koitunut yliarvioidaan. Empatiaa on helppo kokea sopivien visuaalisten ja narratiivisten esitysten kautta, mutta lähes mahdoton kokea esimerkiksi tilastollisen tai muun tieteellisen informaation kautta.

Jätän toistaiseksi oman pohdinnan pois jatkokeskustelun toivossa. On selvää, että Prinz on ottanut “paholaisen asianajajan” roolin empatiakeskustelussa. Hänen esittämänsä näkökohdat ovat kuitenkin melko hyvin perusteltuja. Ne eivät ole kategorisia, mutta pakottavat miettimään tarkemmin, mitä empatia oikeastaan on, ja mikä sen mahdollinen rooli moraalissa on.

 

 

Luin Ville Lähteen kirjan Niukkuuden maailmassa. Esitän vain yhden lyhyen kommentin, tai ehkä pikemminkin kirjan inspiroiman ajatuskulun. Kirjasta on verkossa luettavissa useita arvioita, esimerkiksi tämä Teppo Eskelisen kirjoitus.

Lähteen kirjan voisi paikantaa viimeaikaisen ympäristökirjallisuuden pelikentän vasemmalle laidalle, samaan seuraan Olli Tammilehdon Kylmän suihkun ja Jarna Pasasen ja Marko Ulvilan Vihreän uusjaon kanssa. Vasemmalla laidalla onkin tilaa juosta pallon perässä. “Poliittinen ekologia” ei ole suomalaisessa keskustelussa vahvoilla. Tällainen paikannus on kuitenkin osin harhaanjohtava. Lähteen kirja nimittäin ei ole mikään normatiivinen poliittinen kiistakirjoitus, vaan filosofinen teos, jonka pääasiallinen tehtävä on käsitteellisten työkalujen luominen.

Kirjan aiheena on resurssiniukkuus, josta öljyhuippu on eniten julkisuudessa esillä. Lähteen teeseihin kuuluu, että olemme siirtymässä niukkuuden aikaan, ja mikä hyvänsä poliittinen suuntaus, joka ei muodosta näkemystä aiheesta, on perinjuurin puutteellinen ja irti todellisuudesta. Tärkeiden resurssien absoluuttinen tai suhteellinen niukkuus on tavallaan uusi horisontti, jonka sisällä kaiken politiikan täytyy suuntautua. Niukkuus ei siis ole mikään erityisesti vihreä teema, ja nykyinen vihreä ajattelu saattaa jopa olla huonosti varautunut sen käsittelyyn.

Jos luen Lähdettä oikein, hän sanoo että perinteiset vasemmisto-oikeisto ja liberaali-konservatiivi -akselit eivät katoa, eikä niitä ylitetä missään uudessa synteesissä. Vasemmistolaisen tai oikeistolaisen, liberaalin tai konservatiivisen, politiikan sisällöt kuitenkin tulevat muuttumaan, koska kaikkien on suuntauduttava uudelleen materiaalisen kasvun käydessä mahdottomaksi. Ne reagoivat eri tavoin “niukkuuden faktoihin” ja kilpailevat uskottavimmasta tavasta rakentaa kasvun jälkeistä tulevaisuutta. Elinkelpoista ei ole sellainen ideologia, joka kieltää nämä niukkuuden faktat (tai kieltää ilmastonmuutoksen todellisuuden).

Kirjan loppupuolella Lähde esittää toisenkin välttämättömyys-väitteen, joka koskee eriarvoisuutta. Ymmärsin argumentin näin: niukkuutta jaettaessa (kakun muuttuessa pienemmäksi), eriarvoistava politiikka tuottaa äärimmäistä, ei suhteellista köyhyyttä ja puutetta. Äärimmäisestä niukkuudesta seuraa kamppailu selviytymisestä, ja mielekkään politiikan loppu. Siis niukkuuden maailmassa politiikan pitää olla tasa-arvoistavaa.

Pidän tästä argumentista, joka on käsittääkseni täysin sama kuin omia uskomuksiani kuvaava variantti: Yhteisön vakaus kovina aikoina vaatii voimakasta sosiaalista solidaarisuutta. Tämä fraternite syntyy parhaiten perustavanlaatuisesta tasa-arvoisuudesta, ja sitä eniten vahingoittaa eriarvoistuminen.

Pitää kuitenkin kysyä emmekö ole tässä siirtyneet oikeuttamaan tiettyä normatiivista poliittista suuntausta, sellaista jossa uskotaan oikeudenmukaisuuteen tasavertaisuutena. Lähde ei esitä asiaa näin, vaan vetää johtopäätöksensä yleisten niukkuuden faktojen seurauksena. Tämä nostaa esiin kysymyksen kuinka tämä tasa-arvo-argumentti sopii yhteen hänen aiemman argumenttinsa kanssa. Eikö tässä silloin yritetä a priori sulkea ulos niitä poliittisia suuntauksia, joiden parissa ei uskota oikeudenmukaisuuteen tasavertaisuutena? Vaikka Lähteen argumentaatio miellyttää minua, se menee mielestäni ohi ja yli hänen kirjansa käsitteellisen mission.

Sikäli kuin tiedän, ei-normatiivisesta näkökulmasta tarkastellen, yhteisön vakaus saattaa olla saavutettavissa toisin kuin tasavertaisuuden kautta. Eriarvoistavat vastaukset resurssien ehtymisen ja talouskasvun pysähtymisen olosuhteisiin saattavat olla valitettavan elinkelpoisia. Lähde kirjoittaa, että niukkuuden maailmassa politiikan pitää olla tasa-arvoistavaa, ja olen samaa mieltä, mutta tämä pitää-sana merkitsee kohdan, jossa ei-normatiivisesta analyysista on jo siirrytty omien poliittisten mieltymysten puolesta argumentoimiseen.

Näyttäisi löytyvän parikin erilaista motivaatiota arvostaa (yksilön)vapautta yli kaiken muun. Sanon heti aluksi, että vapaus ei itselleni mene yli kaiken muun, se on tasapainotettava vakauden, uusiutumiskyvyn ja oikeudenmukaisuuuden kanssa. Mutta nämä hajamietteet koskevat vapautta.

Voidaan arvostaa hyvin korkealle itsensä toteuttamista, “oman juttunsa tekemistä”, ja itseilmaisua. Tällainen arvostus on selvästikin historiallisesti ja kulttuurisesti paikallista. Miksi painottaa niin voimakkaasti ihmisten idiosynkraattisia minä-projekteja? Toinen aika ja paikka suosii ehkä yhteisöllisempää näkökulmaa. Kumpikaan ei ole sinänsä rationaalisempi tai oikeampi painotus. Voidaan hyväksyä, että me kyllä elämme minä-yhteiskunnassa, mutta sen arvojärjestys ei ole mikään etiikan ja politiikan a priori -perusta.

Toinen motivaatio ei ole ylikorostunut positiivinen arvotus, vaan pelko. Se nousee epäluulosta, että valtiolliset instituutiot tai poliittiset yhteisöt ovat järjestäen epäluotettavia, tehottomia ja alttiita erityisintressien vallankaappaukselle. Jopa silloin kun aikomukset ovat hyvät, ne ovat riskialttiita. On parempi asettaa yksilöille mahdollisimman vähän rajoituksia, vaikka tämä tekisikin suurista kollektiivisista hankkeista vaikeita.

Pelon liberalismi saa joskus vainoharhaisia muotoja. Kollektiivisia järjestelyjä ei nähdä ainoastaan erehtyväisinä, vaan aktiivisesti pahantahtoisina. Paranoialla on sekä selvemmin libertaarinen että vasemmistolainen muoto.

Libertaarisessa muodossa erityisesti valtio, vaikka se olisi poliittinen demokratia, nähdään sietämättömänä pakkopaitana. Onhan nimittäin täysin odotettavissa että demokraattinen politiikka priorisoi jonkin yhteisen hyvän joidenkin yksilöiden henkilökohtaisten projektien ohi. Markkinat puolestaan ovat määritelmällisesti vapaisiin sopimuksiin perustuva ei-keskitetty järjestelmä, joten markkinat ovat lähtökohtaisesti ok, vaikka niiden toiminnan tuloksena syntyisikin suurimittaista ja systemaattista eriarvoisuutta.

Vasemmistolainen epäluulo puolestaan kohdistuu juuri markkinoihin. Kaupallisten intressien ei haluta antaa ajaa sellaisten arvojen kuin tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden yli. Argumentti on, että markkinoilla ihmiset eivät todella toimi vapaasti, koska vallan epätasapaino on liian musertava. Idealisoidussa poliittisessa keskustelussa asetelma puolestaan on tasa-arvoisempi, joten poliittinen sopiminen saa ohjata talouttakin.

Vapaudelle on tietysti esteitä ja rajoitteita joka suunnassa. Vasemmistolaisten epäluulo markkinoita kohtaan on aivan oikeutettu. Toisaalta kuten tiedämme, politiikkakin on tribaalista, pikkumaista, lyhytnäköistä ja tehotonta. Vapauden korostaminen on luultavasti tärkeää siksi, että on hyödyllistä rakentaa instititutionaalisia esteitä ihmisten alistamiselle toisten ihmisten minä-projektien resursseiksi. Philip Pettit kirjoitti joskus tasavaltaisesta eli republikaanisesta vapauden ideasta vapautena mielivallasta. Ihmisellä tulisi olla myös tiettyjä positiivisia vapauksia, kuten pääsy käsiksi elintärkeisiin fyysisiin ja sosiaalisiin resursseihin. Vapaus on olennaista, mutta en henkilökohtaisesti usko että se on olennaista siksi, että kaikkien omat jutut ovat toteuttamisen arvoisia, tai siksi että vainoharhaisuus on järkevä asenne. Vapaus turvaa ja mahdollistaa.

 

OK

Jokin on ok (ei ok) nykyisillä standardeillamme. Oikeastaan tosiasia, että se on ok (ei ok) on niin itsestäänselvä, ettei vastakkaisilla perusteluilla ole meille minkäänlaista painoa. Lähes koko kirjoitetun historian ajan, ja ihmiskunnan enemmistölle, asia ei kuitenkaan ole lainkaan noin itsestäänselvä. Koko juttu ei ole ollut ok (ei ok), ja ne perustelut, joilla ei meille ole mitään painoa, on yleisesti hyväksytty. Mitä tässä on meneillään?

Oleta että “ok” on luonnollinen ominaisuus, kuin “magneettinen”. Lähes koko kirjoitetun historian ajan, ja ihmiskunnan enemmistölle, magneettisuus on tuttu ilmiö, mutta sähkömagnetismin todellinen luonne on selvinnyt vasta 1900-luvun atomifysiikan kehityttyä. Samalla tavalla ihmiskunta ei ole tiennyt mistä “ok” todella koostuu ennen meidän moraalisesti kehittynyttä aikaamme. Kehä kolmosen ulkopuolisissa erämaissa asuvat juntit eivät sitä tiedä vieläkään. Kun fysiikkaa tai moraalia tutkitaan, tietomme edistyy ja kumuloituu, ja kun perustamme lähetysasemia kehä kolmosen ulkopuolelle, villitkin valistuvat.

Jotain tällaista on piilevänä populaareissa kertomuksissa edistyksestä ja emansipaatiosta. Tavallaan tuo olisikin paras näkemys, jos siihen voisi uskoa. Ongelmana vain on, että käsitteiden “magneettinen” ja “ok” disanalogiat ovat liian silmiinpistävät. Kertomus on oikeastaan täysin epäuskottava. Kerromme sitä vain, koska emme ole luoneet parempaa, nostattavampaa. Vai mitä?

Silvestrov

Nykymusiikki kuulosti usein hammassäryltä, kunnes säveltäjien tultua hurskaaksi jälleen, se alkoi kuulostaa new age -nyyhkyltä. Sääntöön on poikkeuksia. Seppo Heikinheimo ylisti Valentin Silvestrovin musiikin suuruutta. Kannattaa aloittaa siis suoraan sinfonioista, vaikkapa viidennestä ja kuudennesta. Heikinheimo ei tarkoittanut, että Silvestrov on mahtipontinen. Kyse on valtameren tai avaruuden mittakaavasta, rannattomuudesta. On vaikea sanoa, onko Silvestrovin musiikki henkistä vai materiaalista. Ajatuksen aalto lähtee jostain liikkeelle kohti kosmosta, siis kaikkiin suuntiin, sulautuakseen maailmankaikkeuteen, joka on ei-ajatusta. Ehkä hengen ja materian aallot muodostavat interferenssikuvion, jonka kuulija voi aistia. Silvestrovia kuunnellessa muistaa, että todella suuri taide ei ole mikään itsetutkiskelun asia. Se on ovi ulkoilmaan ulos syntisäkistä. Kaikille Silvestrov ei ikinä kolahda, mutta juolahti mieleen, että osa tutuistani on potentiaalisia faneja.

Ihmisten kuten minun käyttäytyminen ei aina ole linjassa julkituotujen arvojen kanssa. Protestanttisesta näkökulmasta tämä johtuu perisynnin tahrasta: ihmisyyden käyrästä oksasta ei hevin veistetä mitään suoraa. Tämä on totta, mutta mieleeni tuli eritellä hiukan tapauksia.

Sanon ilmaistuiksi arvoiksi niitä päämääriä, ihanteita ja standardeja, jotka ihmiset tuovat julki asiaa tiedusteltaessa. Sanon paljastuneiksi arvoiksi niitä päämääriä, ihanteita ja standardeja, jotka ulkopuolinen tulkitsija attribuoisi tarkastelun kohteena olevalle henkilölle tämän tosiasiallisten valintojen perusteella. Toimija on käytännöllisessä tasapainotilassa, kun ilmaistut ja paljastuneet arvot suunnilleen vastaavat toisiaan. Huomautus: paljastuneita arvoja ei pidä samaistaa “todellisiin arvoihin”. Kuten näemme, on monia syitä, jotka voivat estää toimijaa valitsemasta arvojensa mukaan. Käytännöllinen epätasapainotila voi kertoa yhtä hyvin ympäristön kuin yksilön ongelmista. En yritä määritellä toimijan todellisia arvoja, mutta oletan, että ne ovat motivaatioon liittyviä taipumuksia.

Meillä on kaksi hyvin selkeää tapausta, joissa ilmaistut ja paljastetut arvot eroavat toisistaan:

1) Epärehellisyys. Tämä ei vaadi selitystä, mutta illustraation vuoksi voidaan kuvitella vaikkapa vuorineuvos, joka pitää mekkalaa isänmaallisuudesta ja vaatii palkkamalttia yhteisissä talkoissa, mutta tekee samalla luovia verojärjestelyjä omaisuutensa suhteen.

2) Itsepetos. Esimerkki: henkilö ilmaisee joidenkin arvojen, kuten kodin, uskonnon ja isänmaan ensisijaisuutta, mutta valitsee jatkuvasti tavalla, joka ainakin prima facie edistää aivan muita päämääriä, kuten omaa urakehitystä tai osakesalkun arvoa. On mahdollista, ettei tällainen toimija ole härskin epärehellinen, vaan pettää myös itseään, niin että hän voi tuntea olevansa käytännöllisessä tasapainotilassa jopa silloin, kun paljastuneiden arvojen tavoittelu turhauttaa ilmaistujen arvojen saavuttamisen. Uskon että osittainen itsepetos on tavanomaisempaa kuin härski epärehellisyys.

Näiden selkeiden tapausten lisäksi löytyy vaikeammin hahmoteltavia, mutta ilmeisen todellisia ja yleisiä syitä käytännölliseen epätasapainoisuuteen. Tämä on hyvin, hyvin karkeaa luonnostelua:

(3) Kausaalinen tai tiedollinen irtikytkentä. Ilmaisemme usein täysin vilpittömästi sellaisia arvoja, joiden edistämiseen meillä ei tunnu olevan minkäänlaisia välineitä. Joku saattaa esimerkiksi toivoa sademetsien pelastumista, mutta hänen realististen toimintamahdollisuuksiensa ja sademetsän pelastumisen välillä vaikuttaisi olevan täydellinen katkos. Katkos saattaa johtua informaatiopimennosta. Tällaisessa tapauksessa toimija saattaa paljastaa valinnoissaan täysin vastakkaisia arvoja, esimerkiksi ostamalla brasilialaista naudanlihaa, harvinaisista puulajeista valmistettuja huonekaluja, ja kaikkea sellaista. Kyse voi myös vaikutusketjun epäluotettavuudesta.

Tähän kohtaan voi mainita myös palautekytkennän epäluotettavuuden. Kokemuksesta ei voi oppia ilman luotettavaa palautetta: jos sellaista ei lainkaan ole, tai jos palautteen informaatioarvo on heikko, toimija saattaa “mennä metsään” systemaattisesti. Voidaan jopa väittää, että on tahoja, jotka hyötyvät palautteen väärentämisestä.

(4) Motivaatiorakenteen häilyvyys tai vuorovaikutustaitojen heikkous. Ihminen saattaa olla psykologisesti häilyvä tavalla, joka estää minkäänlaisen jatkuvan, luotettavasti toimivan käytännöllisen identiteetin muodostumisen. Toisaalta häneltä saattavat puuttua tarvittavat taidot päämäärien edistämiseksi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kummassakin tapauksessa hänelle on vaikea attribuoida mitään ristiriidatonta moraalia: hänen käytöstään voi olla hankala ennustaa  lainkaan “intentionaalisesta näkökulmasta” (Dennett).

(5a) Ilmaistun arvon propositionaalinen sisältö voi olla epämääräinen. Voimme kuvitella henkilön, joka vilpittömästi uskoo tasa-arvoon, mutta ei pysty päättämään tarkoittaako tämä mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa. Koska nämä tasa-arvon mahdolliset spesifikaatiot ovat usein ristiriidassa, päättämättömän toimijan paljastuneet arvot eivät muodosta tasapainoista kokonaisuutta, vaan muistuttavat tapausta (4).

(5b) Arvon sisällön moniulotteisuus. Vaikka (5a):n toimija lopulta päättäisikin, mitä hän tarkoittaa arvollaan, käsite saattaa olla yhä moniulotteinen. Esimerkiksi tasa-arvolla voi olla sellaisia ulottuvuuksia kuin alueellinen, sukupolvien välinen, sukupuolten välinen ja niin edespäin. Eri ulottuvuuksille on valintatilanteissa painotettava joillakin periaatteilla, mutta jos toimija ei kykene päättämään kuinka painottaa niitä, olemme taas tilanteessa joka muistuttaa häilyvää motivaatiorakennetta.

Itsenäisyyspäivän aikoihin somessa jaettiin skeittaripojan haastattelua, jonka otsikko oli jotain tyyliin talvisodan muistelu pois juhlista. Toive ei perustunut Hannu Salama -tyyliseen luokkatietoisuuteen, jossa talvisodan yhtenäisyys nähdään valheeksi. Se perustui ainoastaan skeittarin subjektiiviseen välinpitämättömyyteen. Kukaan tuskin paheksuu nuorta miestä, jos toisenlaiset asiat täyttävät hänen mielensä. On kuitenkin syytä kysyä mikä on muistelemisen arvoista ja miksi.

Salama palautti aikoinaan Pro Finlandia -mitalin lyömättömin perustein: “…Kun perustettiin Valkoisen Ruusun Ritarikunta, isoisäni virui Lahden Hennalassa, ja kun perustettiin Suomen Leijonan Ritarikunta -42, isäni oli ohranan hakattavana Tampereella.” Salama eroaa hyvin olennaisella tavalla skeittaripojasta. Salamalle, siinä missä talvisodan muistelijoillekin, historian tapahtumat eivät ole indifferenttejä, vaan äärettömän olennaisia nykypäivälle. Virallisessa talvisotatarinassa kyseinen “torjuntavoitto” on kansallinen sovitus, Salaman vaihtoehtoisessa tarinassa haavat täytyy pitää avoimina. Toisessa yhteydessä Salama todistaa, että kyse on jopa kielestä itsestään:”Ehkä juuri siksi en ole suomalainen kun minun on pakko sitä olla vain puhuakseni vastoin tätä suomalaista yleiskieltä.” (Suorat lainaukset kirjasta Ihmisen ääni).

Käsillä olevaa todellisuutta jäsennetään historian kilpailevien tulkintojen kautta. Jotain nostetaan kumpujen yöstä esiin kertomaan meille keitä olemme ja kuinka meidän tulisi elää ja puhua (“suomalaista yleiskieltä”). Ei ole kyse historiasta tieteenalana, vaan esiinmanattu on saanut uskonnollisen funktion. Se on pyhää historiaa, myyttien aikaa joka on samalla jatkuvasti läsnä profaanin ajan syvempänä merkityksenä. Sekä talvisodan ihmeen opetuslapset että Salama ovat sitoutuneet pyhän historian aktuaalisuuteen.

Voi olla että olemme pääsemättömissä myyttisestä ajattelusta. Silloin pitäisi miettiä mitkä kertomukset ovat meille terveellisiä, mitkä myrkyllisiä.

Historialliset tarinat nousevat aina esiin, kun viholliskuvat ovat tarpeen. Viholliskuvia tarvitaan kahdesta syystä. Ensinnäkin ne voimistavat ryhmän koheesiota. Aivan käytännön tasolla viholliskuva lisää sisäryhmän keskinäistä vuorovaikutusta suhteessa ryhmän jäsenten vuorovaikutuksiin ulkoryhmän kanssa. Toiseksi viholliskuva helpottaa ihmisiä voittamaan luontaiset ja totunnaiset estonsa aggressiivisen käyttäytymisen suhteen. Viholliskuvista on myös suunnatonta haittaa. Ne perustuvat epätosiin uskomuksiin ja vääristyneisiin käsityksiin syy-seuraussuhteista. Instrumentaalinen menestys tasolla, joka vaatii strategista ajattelua ja ymmärrystä syy-seuraussuhteista, perustuu oikealle ja täsmälliselle informaatiolle.

Salaman vastakarvainen historia sisältää tietysti viholliskuvaa yli tarpeen. Hänen kommenttinsa yleiskielestä on kuitenkin kiinnostava. Isänmaan tilalla Salaman maailmassa ovat erilaiset paikat, kotiseudut, murteineen ja idiolekteineen. Oleellisesti valheellista on yritys peittää niiden erityislaatuisuus, satunnaisuus, niiden omat kohtalot, isänmaan yleiskielisellä kertomuksella. Ekstrapoloin nyt tietysti Salaman omista kiinnekohdista. En ole kiinnostunut niiden puolustamisesta, vaan myyteistä, jotka voivat antaa profaanille ajalle sen salaisen mielen.

Puoli ruokaa

Siivosin. Ajattelin suotuisaa siisteyden tasoa. Kuinka paljon asuntoa on puunattava, jos odottaa vieraita? Ensimmäinen ajatus on, että siisteys on huomaavaisuutta vieraita kohtaan. Osoittaisin epäkunnioitusta vieraita kohtaan, jos en mitenkään vaivautuisi.

Enemmän ei kuitenkaan ole parempi, kun jokin raja ylitetään. Tuttavallisuus, tietty intimiteetti, nimittäin sanelee, ettei pidä olla liian hienosteleva. Siisteydellä ja pukeutumisella on yhteys sosiaalisiin rooleihin ja asemiin. Tasa-arvoisissa suhteissa ei saa eikä tarvitse ylipukeutua. Jos kodistaan tekee näyttelyesineen, kyse ei myöskään ole tasa-arvoon perustuvasta vieraanvaraisuudesta,

Tällaisia kysymyksiä vaikeuttaa se, että toisten kodeissa vierailu on hyvin suunnitelmallista. Vierailun ajankohta on sovittu hyvissä ajoin, ja siihen valmistaudutaan puolin toisin. Lapsuudenympäristössäni kaikki koko kaupunginosassa kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan, ja saattoivat poiketa toistensa taloissa ja pihoissa ilman ennakkovaroitusta juoruamassa. Heille tarjottiin kahvia ja jos pullaa jos sattui olemaan. Pöytä varmaankin pyyhittiin, mutta muuten tasa-arvoisuudesta seurasi epämuodollisuus.

Ihmiset tiesivät, miltä arkielämä niissä ympyröissä näyttää, joten sitä ei ollut tarve peitellä. Kolikon toinen puoli oli, että koska aina oltiin potentiaalisesti näkyvissä, siisteyden ei voinut antaa repsahtaa, vaan tiettyä tasoa pidettiin rutiininomaisesti yllä.Oli tietenkin myös suunniteltuja juhlia, ja silloin täytyi nostaa siisteyden tasoa, pukeutua ja käyttäytyäkin eri tavalla.

Nykyisessä elinympäristössäni ei käytännössä ole tätä epämuodollista vieraanvaraisuutta, vaan vuorovaikutus perustuu aina järjestelyyn. Koti on tavallisesti ydinperheen ulkopuolisilta suljettu tila, tiedämme yleensä päiviä ennen tarkan ajan, jona ovi aukeaa erikseen kutsutuille vieraille. Samalla hämärtyy mielestä, millaiset tarjoilut ja millainen valmistautuminen sopii mihinkin tilanteeseen. Tulee helposti ylisuoritettua, ja kuten sanottua, tämä ylisuorittaminen saattaa syödä pois seurustelun spontaaniutta ja tasa-arvoisuutta.

Ymmärrän Humen giljotiiniksi kutsutun periaatteen näin: Jos lause Y seuraa loogisesti joukosta lauseita X, ja jos Y:n rakennepuu sisältää operaattorin “Pitäisi olla niin, että…” esiintymän, niin ainakin yhden X:n jäsenen täytyy myös sisältää tämän operaattorin esiintymä. Periaate on vastaansanomaton, mutta kannattaa huomata kuinka heikko se on. Se ei esimerkiksi kovin dramaattisella tavalla leikkaa arvoja irti tosiasioista. Joku toinen voi kertoa mitä Hume itse asiasta ajatteli.

Moore yritti osoittaa, että arvottava käsite kuten hyvä ei voi olla sama käsite, kuin minkään luonnollisen ominaisuuden käsite. Saman voi sanoa näin: P=Q ei voi olla analyyttisesti tosi, jos P on arvottava käsite ja Q luonnollisen ominaisuuden käsite. Vaikka Moore olisi oikeassa käsitteiden suhteen, tämäkin johtopäätös on hyvin heikko. Se jättää täysin auki sen mahdollisuuden, että arvottava käsite viittaa samaan ominaisuuteen kuin jokin luonnollinen käsite, joten P=Q on tosi.

Ajattele asiaa näin. Olet oppinut kiittämään joitakin asioita, moittimaan toisia, mutta et osaa vielä sanoa mikä oikeastaan ohjaa arvottavaa käytäntöäsi. Keskustelette usein asiasta homini-ystäviesi kanssa leirinuotiolla, sillä elämänne tiiviissä pienryhmässä vihamielisessä ympäristössä vaatii, että osaatte tehdä yhteistyötä. Lopulta mielipiteenne saavuttavat tasapainotilan. Olette yhtä mieltä siitä, että jokin on hyvää ihmisapinalle jos se edistää hänen terveyttänsä, ilman että se olisi pois hänen pienryhmänsä muiden jäsenten terveydestä. Pahaa on se mikä rapauttaa terveyttä, tai edistää sitä toisten kustannuksella. Ja te pysytte vakaasti vastauksessanne, koska ette pysty ajattelemaan kuinka sen negaatio muka voisi olla totta. Tieteen ja käytännön tietämyksen kehittyessä opitte sen puhtaasti luonnollisen faktan, että tietty yhdistelmä ravintoaineita, vitamiineja ja niin edespäin edistää teidän kaltaistenne eläinten terveyttä, ja tietty sosiaalinen järjestys takaa että kaikki hyötyvät mahdollisimman tehokkaasti. Jos Q on tämän kompleksisen naturalistisen ominaisuuden käsite, olette nyt vapaat päättelemään, että Hyvä ihmiselle=Q, eikä tässä ole mitään virhepäätelmää.

Humen giljotiinista tietysti seuraa, että premissistä Hyvä ihmiselle=Q ei voi suoraan johtaa, että ihmisten pitäisi tavoitella Q:ta. Tarvitsemme ensin premissin, että ihmisen pitäisi tavoitella hyvää. Onhan toki mahdollista tavoitella myös puutostauteja ja riitoja, enkä minä olen veljeni vartija. Pääosin tämä on tietysti pelkkää saivartelua. Kiinnostavampaa tässä ajatuskulussa on, että se millainen eläin olemme, on ilmiselvästi eettisesti huomionarvoinen seikka. Jos meillä olisi loispistiäisen tai termiitin ekologia ja fysiologia, eettinen keskustelumme johtaisi aivan erilaisiin ominaisuuksiin. Tämän huomioiminen on tietysti eräänlaista biologismia: pointtini on että en näe sellaisessa biologismissa mitään “naturalistista virhepäätelmää” .

Next Page »