Mansku

Ehdotan Mannerheimintien uudeksi nimeksi Paavontietä (Paavosgatan). En ole varma, onko Mansku Suomen valtimoita vai laskimoita, mutta tien varrella on niin merkittävä määrä valtakunnan poliittista ja kulttuurista, osin taloudellistakin hekemoniaa, että sen symboliarvo on kiistaton. Kyseisen tien nimi ei ole yhdentekevä muotoseikka, vaan kansallisen itseymmärryksen kysymys.

Nyt Mannerheimintienä tunnettu väylä oli aluksi Henriks Gatan tai Henriksesplanaden, sitten Heikinkatu (Henriksgatan). Väylän pohjoinen osa oli Turuntietä (Åbovägen). Kyseinen Henrik oli Robert Henrik Rehbinder (1777-1841), tunnettu myöntyväisyysmies, joka halusi istua niissä pöydissä, joissa päätökset tehdään. Ministerivaltiosihteerinä hän pääsikin esittelemään Suomen asiat keisarille. Uskollisena keisarin miehenä Rehbinder varmasti edisti Suomenkin asiaa, osana sitä suurempaa valtakuntaa jonka osa olimme. Myöhemmin hänen nimensä ei kuitenkaan kelvannut kansakunnan tarpeisiin. Keisarin entinen ammattisotilas Mannerheim oli tuonut 1918 voitonparaatinsa Turuntielle, ja jatkosodan aikaan Heikintie ja Turuntie nimettiin hänen mukaansa Mannerheimintieksi. Nuoren itsenäisen valtion eksistentiaalisen kriisin keskellä eläkeikäisen sotaratsun nimi kelpasi valkoisen Suomen päätielle. Mannerheimin nimi tarkoitti poliittisessa imaginaatiossa itsenäisyyttä.

Perusteeni tien nimen muuttamiseksi ovat itsestäänselvät. Sellainen itsenäisyys johon suomalaiset Mannerheimin nimen assosioivat, ei ole nykyään ajankohtaista. Paavo Lipponen edustaa paremmin kuin kukaan toinen yksittäinen henkilö Suomen uutta asemaa Euroopan unionissa ja eurovaluutassa. Hänen elämäntehtävänsä on ollut impivaaralaisuuden poiskitkeminen ja Suomen integroiminen länteen, missä impivaaralaisuus tarkoittaa kaikkea sitä mitä olemme perinteisesti olleet ja tunteneet, ja länsi tarkoittaa maailman taloudellisia ja kulttuurisia supermahteja. Mannerheimintie on syytä muuttaa Paavontieksi, jotta konkreettisemmin ymmärrämme millä tiellä olemme.

 

Advertisements

Aiemmassa kirjoituksessani en ollut tarpeeksi selvä väkivallan ja henkilöön kohdistuvan vahingon analyyttisesta yhteydestä. Väki-valta pitää ymmärtää vallankäytöksi joka vahingoittaa kohdettaan.

1. Valta

Mitä valta on? En yritä vastata tähän kysymykseen suoraan. Mitä valta onkin, vallankäytöllä on kausaalista relevanssia sosiaalisessa maailmassa. Mittaamme tätä arvioimalla valittuja kontrafaktuaaleja eli jossittelemalla.

Tiedämme että vallankäyttöä on tapahtunut, kun seuraavat asiat ovat totta. Joku toimija X tekee jotain, joko suoraan toiselle toimijalle Y, tai tämän fyysiselle ympäristölle, tai institutionaaliselle rakenteelle, tai saatavilla olevalle informaatiolle. Teon jälkeen asiat menevät tietyllä tavalla, ja jos X ei olisi tehnyt mitä teki, asiat olisivat menneet toisin. Tämä ajattelutapa sallii luonnollisella tavalla liittää seurauksia myös tekemättä jättämisiin eli omissioihin.

Nyt sanottu on niin yleisluontoista, että sitä voi epäillä tyhjänpäiväiseksi. Ajattelumallin hedelmät löytyvät kuitenkin sovelluksista, jotka voivat kyllä olla tyhjänpäiväisiä, mutta voivat usein olla myös valaisevia ja selitysvoimaisia. Ajattelumallissa valta on läsnä kaikkialla sosiaalisessa todellisuudessa, se ei ole pelkästään rajoittavaa vaan myös tuottavaa, ja informaation hallinta ja tuottaminen on helppo ymmärtää vallaksi siinä missä kersantin karjuminenkin.

Yksi huolenaihe liittyy käytettyjen kontrafaktuaalien asemaan, sillä eikö jossittelujen totuusarvo voi olla täysin epämääräinen? Kuka sanoo mitä olisi tapahtunut, jos en olisi soittanut ambulanssia? Kääntäisin tämän ympäri. Sosiaalinen todellisuus nyt vain on pitkälle epämääräinen, ja tuo epämääräisyys näkyy sen analyysissakin. Kuitenkin pystymme melko usein valitsemaan ja arvioimaan kontrafaktuaaleja valaisevalla tavalla.

Toinen huolenaihe kiusasi minua aiemmin paljon. Oletammeko muka että on olemassa jokin luonnollinen asioiden tila, tai luonnollinen taipumus jolla asiat menisivät, jos valtasuhteet eivät olisi vääristämässä tätä tilaa? Vastaus tähän on, että yksittäiset analyysit (historiassa, politiikan tutkimuksessa, taloustieteessä, arkiajattelussa…) ovat erittäin vahvasti kontekstuaalisia. Ne siis lähtevät aina liikkeelle jostain tilanteesta, jonka olemassaolevat valtasuhteet voi ajatella “voimakenttänä”. Tarkoitus on arvioida tiettyjen tekojen kausaalista relevanssia valitsemalla tuossa kontekstissa olennaisia kontrafaktuaaleja. Tarkoitus ei ole kuvata maailmaa “Jumalan näkökulmasta”.

2. Legitimiteetti

Vallankäyttö voi olla legitiimiä tai epälegitiimiä. Tarkoitan tällä ainoastaan sitä, että voimme olettaa minkä hyvänsä ihmisyhteisön tunnustavan tietyt vallankäytön tapaukset oikeutetuiksi ja autoritäärisiksi, kun taas toisilta tapauksilta puuttuu sellainen auktoriteetti. Monet tapaukset kuuluvat harmaalle alueelle.

3. Suostumus

Annamme suostumuksemme vallankäytölle, tai vastustamme sitä. Liberaalissa perinteessä legitimiteetti liittyy erittäin läheisesti suostumukseen. Vaikka emme oletakaan liberalismia, vaikuttaa selvältä että legitiimiä valtaa voidaan harjoittaa suostumuksella tai ilman. Jos epälegitiimiä valtaa käytetään vastoin suostumusta, tämä on aina väärin.

4. Vahinko

Tarvitsemme vielä vahingon käsitteen väkivallan ymmärtämiseksi. Väkivalta nimittäin on (i) vallankäyttöä, johon (ii) kohde ei ole antanut suostumustaan, ja joka (iii) vahingoittaa kohdetta henkilönä. Joskus väkivalta voi olla legitiimiä, riippuen yhteisön kriteereistä. Itsepuolustus tai viattomien sivullisten suojelu hyväksytään esimerkiksi lähes universaalisti. Perheen kunniaa loukanneen tyttären pudottaminen kerrostalon katolta ehkä hyväksytään jossain piireissä. Tämän erittelyni tarkoitus ei ole sisällöllisiin moraalikäsityksiin puuttuminen. Varsin usein väkivallan käyttö menee käsi kädessä epälegitiimiyden kanssa, ja siksi väkivallan käyttö kertoo lähes aina tapahtuneesta vääryydestä.

Millainen vahinko minulla on mielessäni kohdassa (iii)? Haluan kiinnittää huomion vahinkoon henkilölle, hänen ruumiilleen tai persoonalleen, vastakohtana muille vahingoille, kuten omaisuuden tärveltymiselle. On aivan mahdollista vahingoittaa henkilöä vahingoittamalla hänen omaisuuttaan (myrkyttäkää kaivot!), mutta erottelu on hyvä olla olemassa, sillä olisi epätarkoituksenmukaista samaistaa kaikki vahinko väkivallan vahinkoon. Väkivalta voi fyysisen vahingoittamisen lisäksi olla psykologisen vaurion tuottamista, tai sosiaalisen toiminnan rajoittamista, kuten terrorivaikutuksen tapauksessa. Terroria voikin ajatella “pakotettuna suostumuksena”, ja se sopii väkivallan määritelmään.

Olen varsin tyytyväinen tähän tapaan ymmärtää väkivalta. Se ei vaikuta ylenmääräisen laajalta eikä ylenmääräisen kapealta. Voidaan kyllä miettiä tapausta, jossa määritelmän vaatimaa vallankäyttöä ei ole tapahtunut. Ehkä sinua on satutettu tai terrorisoitu, mutta asiat eivät olisi menneet mitenkään eri tavalla, vaikka näin ei olisikaan tehty! Eikö intuitiivisesti väkivaltaa ole siltikin tehty?

Useimmat aktivistit sekä vasemmalla, oikealla, edessä ja takana sanovat hyväksyvänsä “väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden”. Tämä on hyvä retorinen strategia, koska hyväksymällä väkivallan käytön he tekisivät itsensä varsin haavoittuvaisiksi yleiselle paheksunnalle ja valtiokoneiston vastaväkivallalle. Onko väkivallattomuuden korostamisessa menty kuitenkin paavillisemmaksi kuin paavi itse on? Ongelmani koskee oikeastaan kysymystä väkivallan olemuksesta.

Tässä on kaksi erottelua: laillinen-laiton ja väkivaltainen-väkivallaton. Ensimmäinen erottelu on tarpeeksi selkeä. Suomen laki ei varsinaisesti määrittele käsitettä väkivalta, joten jälkimmäinen erottelu vaatii jonkinlaista moraalista harkintaa. En pysty keksimään täysin neutraalia kriteeriä teon väkivaltaisuudelle, joten päättelen että kyse on poliittisesti kiistanalaisesta kategoriasta.

Väkivallan paradigmatapaukset ovat tietenkin selkeitä. Olen itsekin juossut Tampereen yössä isänmaanystäviä karkuun, ja varmastikin se olisi ollut väkivaltaa, jos he olisivat päässeet harrastamaan kansalaistottelemattomuutta maihareillaan. Voisimme yrittää sanoa, että (LAAJA MÄÄRITELMÄ) jos joku tekee sinulle jotain vastoin suostumustasi, hän käyttää jonkin asteista väkivaltaa. Usein tällainen väkivalta on tietysti laillista, ja valtio itse tekee sitä koko ajan.

Tämän kirjoituksen pointti kuitenkin on, että “väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta” harrastava aktivisti on kyllä varmasti väkivaltainen tuon laajan määritelmän mukaan. Hän yrittää tehdä vastustajilleen jotain mitä nämä eivät tahdo tehtävän. Ergo, aktivistilla on intressi käyttää suppeampaa väkivallan määritelmää. Käytännössä kai jotain sellaista, että (SUPPEA MÄÄRITELMÄ) vain luonnolliseen henkilöön kohdistuva fyysinen vahingonteko on väkivaltaa. Suppean määritelmän välitön ongelma kuitenkin on, että haluamme usein vastustaa epäsuorempia väkivallan muotoja: rakenteellista väkivaltaa, henkistä väkivaltaa, you name it. Tässä on nyt vähän sellaista ilmassa että haluamme syödä ja säästää samaa kakkua.

Määrittely-yritykset sikseen, ja sananen retoriikasta. Muutosta ajavilla protestoijilla on intressi käyttää suppeaa väkivallan määritelmää, vaikka heidän tosiasiallinen positionsa on monimutkaisempi. He tyypillisesti hyväksyvät tiettyjä laittomia keinoja – joiden väkivaltaisuuden aste on avoin – vastustaakseen suurempaa, vakavampaa ja laaja-mittaisempaa väkivaltaa. Status quon kannattajilla puolestaan on intressi käyttää sellaista väkivallan määritelmää, joka on hyvin laaja kun toiminta on laitonta. Heille olisi kuitenkin epämukavaa myöntää, että sama laaja määritelmä sopii suureen määrään laillisia toimintoja. Jos laajamittainen väkivalta nimittäin on laillista, käy kyseenalaiseksi miksi lain kunnioitus olisi niin elintärkeää, ja miksi sen rikkominen olisi niin kovin paheksuttavaa.

Otetaan lopuksi esimerkki, jossa ketään ei uhata potkaista päähän, mutta kyse näyttää silti olevan väkivallasta. Joku vastaantuleva naapurisi tarvitsee lääkettä, sinulla on lääke taskussasi, etkä itse tarvitse sitä. Jos et anna lääkettä, naapurisi kärsii samanasteisen aivovaurion, jonka hänen päänsä potkaisu voisi aiheuttaa. Kieltäydyt antamasta lääkettä. Toimintaasi (tai tarkemmin omissiota, eli auttamatta jättämistä) voi mielestäni hyvin kutsua väkivallaksi. Muuttuuko tilanne olennaisesti, jos kyse ei ole kahden yksilön kohtaamisesta, vaan sinä olet lääkefirma jolla on patentti lääkkeeseen vuosiksi eteenpäin, ja naapurisi on tuhansia köyhiä, jotka joutuvat kärsimään tästä syystä?  Entä jos köyhät organisoivat kansanliikkeen lääkefirmaa vastaan, ja käyttävät laittomia keinoja, joiden väkivaltaisuus on kuitenkin hyvin lievää verrattuna patenttioikeuden omistajan laillisesti aiheuttamaan kärsimykseen?

matka on syvä

Worldwatch-instituutin julkaisussa Maailman tila 2013 siteerataan teologi Martin Palmeria: “Ympäristöliike on lainannut uskonnolta pelon, syyllisyyden ja synnin, mutta sivuuttanut riemun, toivon ja pelastuksen.” Asiayhteys on ympäristöliikkeen sisäinen kriittinen keskustelu, jossa on esitetty, että liike ei ole saavuttanut tavoitteitaan.

Syitä tähän on haettu esimerkiksi yhteiskunnallisen kokonaisnäkemyksen puutteesta, kapea-alaiseksi yhden asian liikkeeksi muuttumisesta, liian mukavista väleistä rahoittajiin ja poliittiseen eliittiin. Ympäristökysymykset nähdään epäpoliittisina, hallinnollisia ja teknisiä uudistuksia vaativina ongelmina. Vastaavaa arvostelua Suomessa on esittänyt esimerkiksi Olli Tammilehto ja Pasanen & Ulvila. On tietysti ilmiselvää, että ympäristöliike ei ole pysäyttänyt lajikatoa tai ilmastonmuutosta. On toinen asia onko kritiikki muuten asiallista. Koska se on kuitenkin sisäistä kritiikkiä, se on syytä ottaa vakavasti.

Palmerin uskontoanalogia on kiinnostava. Miksi ympäristöliike ei ole kerännyt järjestelmän muutokseen – tai ainakin uudelle kurssille ohjaamiseen – tarvittavaa liike-energiaa? Miksi se ei ole vetänyt ihmisiä mukaansa samalla tavalla kuin vaikkapa maailmanuskonnot?

Improvisoin hiukan  Palmerin analogian pohjalta. Useimmat ihmiset ovat valmiit allekirjoittamaan, että ympäristöliikkeen päämäärät ovat sinänsä myönteisiä ja tärkeitä, Tarjoavatko vihreät kuitenkaan juuri minulle motivoivia, pakottavia tai houkuttelevia syitä tehdä jotain noiden päämäärien hyväksi? Voimme kutsua tätä sitoutumisongelmaksi. Millaisen perusteen vihreä liike tarjoaa minulle tehdä jotain (vastakohtan yleiselle tunteelle, että jonkun pitäisi varmaankin tehdä jotain)?

Millaisia toimintaperusteita yleensä on olemassa? Instrumentaalinen toimintaperuste on vastaus kysymykseen “mitä minä hyödyn siitä”?. Joskus pinnalliseksi sanottu reformistinen ympäristöliike on hyvä keksimään vastauksia tähän kysymykseen, mutta ne eivät ole olleet tarpeeksi vakuuttavia. Vaikka esimerkiksi olisikin kaikille parempi, että saasteita olisi vähemmän, eikö minun henkilökohtaisesti kuitenkin kannata saastuttaa niin paljon kuin voin (vapaamatkustajan ongelma).

Uskonnot ja voimakkaat sosiaaliset liikkeet (kuten kansalaisoikeusliike) ovat tarjonneet toisenlaisia toimintaperusteita, joita voisi ehkä nimittää identiteettipohjaisiksi. Ne eivät tyydy selittämään jokaisen oman edun kautta miksi sitoutuminen on juuri sinulle hyväksi.

Tällaiset liikkeet kutsuvat ihmisiä osaksi jotain suurempaa, mukaan henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen muodonmuutokseen. Ne eivät ehkä edes vastaa kysymykseen mitä sinä, sellaisena kuin nyt olet, voit saada tästä irti, vaan tarjoavat mahdollisuuden muuttua ja kasvaa. Voisi sanoa että niiden toimintaperusteet menevät ihon alle. Uskonnot sanovat: “Katsohan, elämä on kärsimystä, joka johtuu loputtomasta sokeasta halusta, mutta tiedätkös että on olemassa tie ulos…”.

Tie ulos ehkä kuvaillaan metafyysisin metaforin, mutta epäilemättä riemua ja toivoa löytyy jo sitoutuneiden yhteisöstä.

Jos tällaisen ajattelun ottaa vakavissaan, tule mieleen että nykyinen ympäristöliike on liiankin hyvä moniarvoisen  liberaalin yhteiskunnan luomus. Se kertoo haluavansa vain laskea sen ja sen verran hiilipäästöjä, mutta ei halua tyrkyttää elämän päämääriä. Jokainen on oman onnensa seppä, matalammalla päästötasolla vain kiitoksia paljon. Tällaisella vihreällä liikkeellä ei tietenkään ole edes tarvittavaa auktoriteettia päämäärien, ei pelkkien keinojen asettamiseen.

Ehkä niin on hyvä sanoo varmasti useampi lukijani. Jos ympäristöliike pyrkisi samaan messiaaniseen, transformatiiviseen rooliin kuin vaikka sosialismi aikanaan, kyse olisi poliittisesta uhkapelistä. Jos ympäristöliikettä vastaan esitetty kritiikki taas otetaan vakavasti, mikään pienempi taas ei riitä.

Vielä hetki sitten pragmatismi oli in, mutta nyt monien kriitikoiden mukaan ympäristönsuojelusta on edettävä kokonaisvaltaiseen vihreään yhteiskunnalliseen näkemykseen. Tämä näkemys on utopistinen siinä mielessä, ettei siinä vedota ihmisten haluihin ja päämääriin nykyisen yhteiskunnan puitteissa, vaan haluihin ja päämääriin jotka muuttaisivat noita puitteita. Ei sinuun sellaisena kuin olet, vaan sellaisena miksi voisit tulla. Voit tulla  sellaisena kuin olet, mutta tarkoitus on että lähdet uutena ihmisenä. Tällainen utopismi ei ole niin pelottavaa, kun muistaa kaikkien suurten uudistusliikkeiden olleen jossain määrin utopistisia. Joskus ajat ovat ja olosuhteet ovat sellaiset, että käytännöllisintä on uskaltaa olla idealisti. Vallankumouksellista tällainen ajattelu taas on siinä mielessä, että se uskoo mahdolliseksi jonkin murtuman, epäjatkuvuuden, instituutioiden ja tekemisen tapojen  tavanomaisessa toiminnassa.

 

Lennon

En ole kauhean paljon harrastanut John Lennonin tuotantoa, vaikka osa siitä on toki lapsuuden soundtrackiä. Näin unta laulusta Strawberry Fields Forever, ja herättyäni ajattelin että Lennonin ajattelu kehittyi jonkinlaisesta “antirealismista” kohti naturalismia. Minulla on asiantuntevia lukijoita, jotka voivat kommentoida olenko jäljillä.

Perustan ajatuksen vain pariin tekstinkohtaan, jotka muistan ulkoa. Beatlesin syvällä hippikaudella levytetty Strawberry Fields alkaa samanistisesti, kun Lennon kutsuu kuulijansa mukaansa “alas”. Vastaava transsiinjohdatus on tietysti jo aiemmin ollut Tomorrow Never Knowsin teema. Mihin Lennon kuulijansa vie? Tällä kaudella hänen tekstinsä juhlivat lapsuuden kaltaista viatonta olotilaa, mielikuvitusta ja nonsensea. Mansikkapelloilla ei ole syytä kipuilla (nothing to get hung about) koska siellä mikään ei ole todellista (nothing is real). Ajatus on varsin tuttu. Todellisuus on kärsimystä, vapautus löytyy livahtamalla kaninkolosta paikkaan jossa todellisuus hellittää.

Myöhemmässä tuotannossaan Lennon käsittelee kyllä yhä vieläkin vapautumista ja lapsuutta. Tekstit ovat kuitenkin melko erilaisia, Lennonin ajattelussa näyttäisi tapahtuneen muutos kohti naturalismia. Suosikkini on Working Class Hero, jonka raa’an realistinen tyyli ja luokkatietoisuus ovat täysin vastakkaisia kukkaisfantasioille. Otetaan kuitenkin esimerkiksi Imagine. Lennon pyytää kuulijaa harkitsemaan, millainen maailmamme olisi, jos emme uskoisi taivaaseen ja helvettiin, kansallisvaltioihin ja omistusoikeuden luonnollisuuteen. Ideana on vapautuminen yleisiä illuusioita hylkäämällä. Tietysti Imagine on sanan eräässä merkityksessä idealistinen laulu, mutta se ei kuvaa matkaa mielen syövereistä löytyvään epätodellisuuteen.

Tämä uusi näkökulma on vielä selvempi laulussa God, jossa Lennon eksplisiittisesti hylkää saamansa gurun roolin (“I was the dreamweaver/ but now I’m reborn/ I was the walrus/ but now I’m John/ and so dear friends/ you’ll just have to carry on/ the dream is over”). Uni on ohi, ja nyt Lennon näyttää uskovan todellisuuteen, joka koostuu partikulaarisista persoonista ja näiden välisistä suhteista. Monet 70-luvun tekstit ovat myös suoraan poliittisia. Tietenkään Lennon ei lopeta rauhasta ja rakkaudesta laulamista, ja vapautuminen vaatii jonkinlaista mentaalista harjoitusta. Nyt kyse ei kuitenkaan ole uneen tai fantasiaan uppoutumisesta, vaan harhoista vapautumisesta.

Perfkont

“Se on kaunis, mutta en pidä siitä.” Tuossa on performatiivisen ristiriidan maku. Kuinka kukaan voisi, tosissaan ja vilpittömästi, sanoa niin? Kesäisin tulee pyöräiltyä paljon Espoossa ja Kauniaisissa. Ne ovat matkan varrella moniin luontokohteisiin mennessä. Pyöräillessä ei voi olla katselematta taloja, ja siellä päin on paljon uusia ja kalliita taloja. Jos rahaa on kerran palanut, ovatko ne esteettisesti korkeatasoisia? Kysymys on hyvin vaikea, sillä uudet kalliit rakennukset usein kyllä täyttävät monia mielekkään tuntuisia esteettisiä kriteereitä. Viime viikolla tajusin, että antaisin monille näistä rakennuksista korkeat pisteet paperilla, mutta en erityisesti pidä niistä, kun kohtaan ne reaalitodellisuudessa. Esteettinen arviointi “kentällä” ei ole irti samaistumisesta ja mielikuvituksesta. Tarkoitan että näiden kaupunkien sosiaalinen todellisuus on niin vieras minulle, että en edes pysty kuvittelemaan millaista elämä (saati sitten hyvä elämä) noissa useamman miljoonan euron palatseissa on. Vaikka päällisin puolin ne usein jatkavat suomalaisen arkkitehtuurin perinteitä, ovat ne tämän irrallisuuden vuoksi minulle kuin Irakin suurlähetystö Kulosaaressa. Luhistuneen valtion rakennuttama järjetön palatsi, käytännössä kitsch, voisi jyrätä parkkipaikaksi. Kun en pysty kuvittelemaan millaista on juoda aamukahvia Kimi Räikkösen linnassa, en pysty pitämään siitä. Vanhojen rakennusten kohdalla historia ja kirjallisuus auttavat, vanha rakennus tuntuu elämien ja tarinoiden läpäisemältä. Kaikki tämä on häiritsevää, sillä tietysti haluaisin olla oikeudenmukainen uuttakin arkkitehtuuria kohtaan. Ja hyvin voinkin arvostaa tapaa, kuinka jokin on keksitty tehdä jollain tavalla, vaikka samalla pysyn kylmänä toisin kuin historian merkitsemillä kaduilla.

Alastomuus

Saunoessa ajattelin julkista alastomuutta. Minulla ei ole sen kummempaa peitettävää. Alastomuus ei ole minulle sen enempää ongelma kuin fetissikään. Ajatukset ovat intiimimpiä. Koen kainostelua, epävarmuutta, ekshibitionistista kiihottumista, itsetunto-ongelmia….kaikkea sitä sellaista, mitä monet kokevat ruumiinsa suhteen. Kun kommunikoin ajatuksiani etiikasta, politiikasta ja suurista kysymyksistä, puen ne ja meikkaan ne, usein jopa  naamioin ne. Jos jotain kiinnostaisi vaikka penikseni pituus, niin mikäs siinä, mitataan se. En tohtisi laittaa maailmankuvaani tai elämänkatsomustani sillä tavalla mitattavaksi ja punnittavaksi. Asia on kuitenkin vielä monimutkaisempi, koska yllä sanotusta voisi kai päätellä, että olen hiukan epärehellinen ilmaistessani itseäni. Mutta en minä itsekään tiedä millainen on mieleni alastomana. Tiedän itseni ainoastaan sen kautta, mitä sanon tai kirjoitan toisille. Oikeastaan tiedän itseni ainoastaan sen kautta, kuinka he vastaavat. Tunnen itseni ainoastaan toisten reaktioista suunnittelemiini naamioihin. Lapsena ihailin yli kaiken kirjallisuuden  Shakespearen näytelmää Kesäillan unelma. Kummiperheeni oli näyttelijöitä, ja esittivät sen kesäteatterissa. Pääsin silloin ja muidenkin näytelmien yhteydessä teatterin kulisseihin. En ajatellut, että se on totuus illuusion takana. Ajattelin että koko maailma on näytelmiä näytelmien sisällä: kulisseihin pääsemisen metafyysinen merkitys on päästä näkemään, kuinka maailma tehdään. Todellisuus ei ole jotain havaintojen alla tai perustana, todellisuus on rakennusprosessin tulos. Tällainen metafysiikka on tietysti lapsellista mutta uskon siihen yhä. Pidän alastomuudesta, mutta se on vain yksi rooliasu muiden joukossa.

Eetikot

Luin jutun, jossa mainittiin toistuvasti eetikot. Keitä nämä oikeastaan ovat? Onko “eetikko” tosiaan ammattinimike? Muistan kyllä, että Talebanilla oli Hyveen edistämisen ja paheen vastustamisen ministeriö. Heillä oli varmaankin eetikkoja virkamieskunnassa. Meillä länsimaisessa sivilisaatiossa eetikko kuitenkin luultavasti kuuluu johonkin konsultin ja lobbarin välimaastoon. Varokaa heitä.

Jos eetikkoja olisi, he luultavasti soveltaisivat etiikan teorioita yhteiskunnallisesti tulenarkoihin kysymyksiin. Periaatteessa voisimme formalisoida kehittyneimmän eettisen teorian (onko se esimerkiksi sääntö-utilitarismi, vai jotain muuta), ja ohjelman nimeltä Eetikko laskemaan, mikä on korrektia missäkin tilanteessa.

Itse ajattelen, että eetikko ei voi olla samanlainen asiantuntija, kuin muiden alojen asiantuntijat. Moraalinen keskustelu on pikemminkin sellaista, missä välttämättä kohtaamme toiset kanssakuolevaiset “silmästä silmään” eli samalla tasolla. Ei ole eksperttimielipidettä ja maallikkomielipidettä samassa mielessä kuin vaikkapa lääketieteellisissä kysymyksissä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokainen julkilausuttu ajatus olisi saman arvoinen. On monia ulottuvuuksia, joissa sanottua voidaan arvioida enemmän tai vähemmän painavaksi. Punnitseminen itse on osa moraalista keskustelua. Keskustelu ei ole jaarittelua, vaan sillä on päämäärä. Ymmärtää mistä huolen aiheessa on kyse, ja muotoilla kaikkia osallisia sitovia yleisempiä käyttäytymissääntöjä, joita valvotaan sanktioin. Tässä mielessä keskustelu suuntautuu kohti jotain jonka avoin keskusteluyhteisö hyväksyy todeksi, vaikka totuudella ei tässä voikaan ymmärtää ennalta olemassaolevan todellisuuden representaatiota.

Onnellisuuden käsite on ollut joitakin vuosia hyvin näkyvä osa poliittista keskustelua. Subjektiivinen hyvinvointi ei kuitenkaan voi olla mikään uusi sosiaali- ja talouspoliittinen supermittari. Onnellisuuden korostaminen sopii ajan henkeen, se ei varsinaisesti ärsytä ketään (paitsi minua ja ystäviäni). Ehkä onnellisuus on harmiton hipsterversio selvemmin oikeistolaisista arvoista kuten menestys.

Vaikuttaa tietysti elitistiseltä naljailla onnellisuudesta, koska kaikki haluavat olla onnellisia. Kysy kadunmieheltä. Mutta autiomaassa kaikki haluavat kangastuksen lähdettä.

Onnellisuustutkimuksen mukaan subjektiivinen hyvinvointi ei enää juuri lisäänny, kun yhteiskunta on tarpeeksi rikas. Tämä on helppo tulkita kansanviisauksien kautta: “raha ei tuo onnea”, “tärkeimmät asiat ovat ilmaisia”. Tulos antaa myös ymmärtää, että olisi olemassa jokin tietty tulotaso, joka on ihmiselle tarpeeksi.

En usko, että sellaista tasoa on. Aineisto tukee monisyisempää tulkintaa. Ostovoiman kasvu ei lisää subjektiivista hyvinvointia sikäli kuin se käytetään statuskulutukseen. Statuskulutus on nollasummapeliä, joten on tavallaan yhdentekevää millaisilla panoksilla sitä pelataan – sadoilla vai sadoilla miljoonilla euroilla. On myös totta, että kun olet saavuttanut yhteisössäsi keskimääräisen toimeentulon, lisäkulutuksesi menee statushyödykkeisiin. Surullisinta on statuksen taikavoima. Köyhätkin uhraavat vähät varansa statuskulutukseen, vaikka heillä olisi vielä mahdollisuus käyttää ne aitoihin onnellisuusparannuksiin.

Sivuteemana voi mainita, että eettinen kuluttaminen ei ole vastavoima statuskulutukselle, vaan yksi sen muunnelma. Normaali ihminen juo pari kuppia kahvia tai teetä päivässä: reiluuslisillä, jotka kauppa vetää välistä, nämä kupit saadaan maksamaan vaikka mitä.

Rikkautta olennaisempia hyvinvoinnin osatekijöitä ovat rikkauden tasaisempi jakaantuminen, osallisuus itseä ja omaa työtä koskevissa asioissa, sekä saavutukset ja tunnustus elämän ei-kaupallisilla alueilla.

Psykologit ovat myös tunnistaneet sopeutumisvaikutuksen. Näyttäisi siltä, että normaalioloissa tietylle henkilölle ominainen subjektiivinen hyvinvoinnin taso on melko vakio. Jos olen yleisesti tyytymätön ihminen, parannukset elintasossani eivät kovin helposti tuo kestävää hyvinvointibonusta.

Kun vaihdan vanhan auton uuteen, tai nuhjuisen ihmissuhteen edustuskelpoisempaan, koen hetken ajan subjektiivisen hyvinvoinnin kasvavan. Hyvin pian palaan kuitenkin takaisin lähtötasolle, omalle tasolleni. mitään pysyvää hyötyä ei ole saavutettu, mutta jatkuva onnellisuuden tavoittelu pitää oravanpyörän pyörimässä. Ainakin se ylläpitää jatkuvaa materialistista statuskilpailua hyvin tunnettuine ulkoisvaikutuksineen.

Onnellisuusmittarien kannattajat ovat ottaneet tällaiset tulokset vastaan. Tulokset näyttävät kuitenkin kertovan, että subjektiivinen hyvinvointi on kurja mittari. Sopeudumme nimittäin samalla tavalla myös parempaan terveydenhuollon tasoon, sujuvampaan julkiseen liikenteeseen, nopeampiin tietoliikenneyhteyksiin, jopa toimivampaan oikeusjärjestelmään ja laajempiin kansalaisoikeuksiin. Nämä kuitenkin ovat parannuksia reaalisessa hyvinvoinnissa. “Onnellisuus” vain on kangastuksen lähde, joka ei tarjoa luotettavaa informaatiota aidosta sosiaalisesta edistyksestä.

Ajattelin joitakin konflikteja, ja huomasin häiritseväksi etten kyennyt valitsemaan puoltani. Mikä tämä epämääräiseksi jäävä häiritsevyyden tunne on? Eikö ole aivan mieletöntä “valita puolensa” konfliktissa, johon ei ole mitään vaikutusvaltaa, ja joka ei koske itseä millään tavalla. Onko se nykyaikainen tiedonvälitys, joka uskottelee meille kaikkien ruudulle välähtävien asioiden olevan jotenkin meidän asioitamme?

Mitä tarkoittaa olla A:n puolella B:tä vastaan tapauksessa, jossa sekä A että B ovat käytännössä kausaalisesti eristettyjä sinusta? Sinulla ei siis ole “ääntä” asiassa. Eikö olekin niin, ettei kannanmuodostuksesta pidättäytymisen pitäisi olla mitenkään häiritsevää, jos ei ole mitään menetettävää tai voitettavaa.

Olemme kuitenkin puolesta tai vastaan jopa fiktiota seuratessamme. Hei hölmöt, lopettakaa vollottaminen, se ei ole totta!

Meillä (minulla?) on eläimellinen dispositio rähinän nähdessämme samaistua toiseen, ja vain toiseen osapuoleen, tai kokea olomme epämukavaksi, jos jokin estää samaistumisen. Tässä on luultavasti kyse mentaalisesta harjoittelusta mahdollisesti itseämme koskevan tilanteen varalta. Tällainen hätäsuunnittelu mahdollisten skenaarioiden avulla lienee myös universaalien moraalisten preskriptioiden alkuperä. Harjoittelemalla mielessämme kuinka itse toimisimme, jos olisimme tuossa tilanteessa, muodostamme yleistetyn säännön siitä kuinka “on oikein” tai “pitää” toimia.

« Previous PageNext Page »