me muistaen sankariaikaa


Itsenäisyyspäivän aikoihin somessa jaettiin skeittaripojan haastattelua, jonka otsikko oli jotain tyyliin talvisodan muistelu pois juhlista. Toive ei perustunut Hannu Salama -tyyliseen luokkatietoisuuteen, jossa talvisodan yhtenäisyys nähdään valheeksi. Se perustui ainoastaan skeittarin subjektiiviseen välinpitämättömyyteen. Kukaan tuskin paheksuu nuorta miestä, jos toisenlaiset asiat täyttävät hänen mielensä. On kuitenkin syytä kysyä mikä on muistelemisen arvoista ja miksi.

Salama palautti aikoinaan Pro Finlandia -mitalin lyömättömin perustein: “…Kun perustettiin Valkoisen Ruusun Ritarikunta, isoisäni virui Lahden Hennalassa, ja kun perustettiin Suomen Leijonan Ritarikunta -42, isäni oli ohranan hakattavana Tampereella.” Salama eroaa hyvin olennaisella tavalla skeittaripojasta. Salamalle, siinä missä talvisodan muistelijoillekin, historian tapahtumat eivät ole indifferenttejä, vaan äärettömän olennaisia nykypäivälle. Virallisessa talvisotatarinassa kyseinen “torjuntavoitto” on kansallinen sovitus, Salaman vaihtoehtoisessa tarinassa haavat täytyy pitää avoimina. Toisessa yhteydessä Salama todistaa, että kyse on jopa kielestä itsestään:”Ehkä juuri siksi en ole suomalainen kun minun on pakko sitä olla vain puhuakseni vastoin tätä suomalaista yleiskieltä.” (Suorat lainaukset kirjasta Ihmisen ääni).

Käsillä olevaa todellisuutta jäsennetään historian kilpailevien tulkintojen kautta. Jotain nostetaan kumpujen yöstä esiin kertomaan meille keitä olemme ja kuinka meidän tulisi elää ja puhua (“suomalaista yleiskieltä”). Ei ole kyse historiasta tieteenalana, vaan esiinmanattu on saanut uskonnollisen funktion. Se on pyhää historiaa, myyttien aikaa joka on samalla jatkuvasti läsnä profaanin ajan syvempänä merkityksenä. Sekä talvisodan ihmeen opetuslapset että Salama ovat sitoutuneet pyhän historian aktuaalisuuteen.

Voi olla että olemme pääsemättömissä myyttisestä ajattelusta. Silloin pitäisi miettiä mitkä kertomukset ovat meille terveellisiä, mitkä myrkyllisiä.

Historialliset tarinat nousevat aina esiin, kun viholliskuvat ovat tarpeen. Viholliskuvia tarvitaan kahdesta syystä. Ensinnäkin ne voimistavat ryhmän koheesiota. Aivan käytännön tasolla viholliskuva lisää sisäryhmän keskinäistä vuorovaikutusta suhteessa ryhmän jäsenten vuorovaikutuksiin ulkoryhmän kanssa. Toiseksi viholliskuva helpottaa ihmisiä voittamaan luontaiset ja totunnaiset estonsa aggressiivisen käyttäytymisen suhteen. Viholliskuvista on myös suunnatonta haittaa. Ne perustuvat epätosiin uskomuksiin ja vääristyneisiin käsityksiin syy-seuraussuhteista. Instrumentaalinen menestys tasolla, joka vaatii strategista ajattelua ja ymmärrystä syy-seuraussuhteista, perustuu oikealle ja täsmälliselle informaatiolle.

Salaman vastakarvainen historia sisältää tietysti viholliskuvaa yli tarpeen. Hänen kommenttinsa yleiskielestä on kuitenkin kiinnostava. Isänmaan tilalla Salaman maailmassa ovat erilaiset paikat, kotiseudut, murteineen ja idiolekteineen. Oleellisesti valheellista on yritys peittää niiden erityislaatuisuus, satunnaisuus, niiden omat kohtalot, isänmaan yleiskielisellä kertomuksella. Ekstrapoloin nyt tietysti Salaman omista kiinnekohdista. En ole kiinnostunut niiden puolustamisesta, vaan myyteistä, jotka voivat antaa profaanille ajalle sen salaisen mielen.

Advertisements

  1. Tämäpä oli äärimmäisen inspiroiva kirjoitus!

    Jotta en ajautuisi loputtomiin ja puolivillaisiin epistemologisiin ja kognitiopsykolgisiin jaaritteluihin, niin oletetaan ainakin työhypoteesina että “olemme pääsemättömissä myyttisestä ajattelusta”.

    Erityisesti kiinnitin huomiotani siihen, ettet aseta kysymystä siitä, mikä (myyttiset) kertomukset ovat tosia – vaan nimenomaan siitä, mitkä ovat terveellisiä ja mitkä myrkyllisiä. Luulen että tämä on juuri se oleellinen kysymys; myyttiset tarinat palvelevat tiettyä funktiota, ne tuottavat erilaisia toivottuja ja ei-toivottuja (sivu)vaikutuksia, niitä ei voi ilmeisesti kokonaan heittää evoluution romukoppaan, joten niiden kanssa pitää vain elää ja löytää ne hedelmälliset tarinat jotka kantavat yksilöä ja ryhmää maailman myrskyissä.

    Muutamia mieleen tulevia kysymyksiä / ajatuspolkuja

    1. Vaikuttaa siltä, että saman ryhmittymän (esim kansakunnan) sisällä voi olla useita vaihtoehtoisia myyttisiä tarinoita. Ja lienee melko turvallista olettaa, että yksittäisen yksilön elinkaaren aikana saattaa tapahtua muutoksia siinä, millaisten tarinoiden varassa yksilö tulkitsee itseään, valintojaan, historiaa, yhteisöään ja maailmaansa. Mutta miten nämä muutokset tapahtuvat? Mikä niihin vaikuttaa? Ovatko ne täysin rinnasteisia kognitiiviselle harkinnalle ja mielipiteen vaihtamiselle argumenttien nojalla? Vai ovatko ne täysin kontrolloimattomia, kontigenteista (yksilö)historiallisista sattumuksista juontavia oikkuja? Aivopesua ja suostuttelua? Vai osaksi harkittua, osaksi epämääräistä viehtymystä – samaan tapaan kuin yksilö voi nuorena tykätä purkkapopista mutta siityä myöhemmin klassisten sinfonioiden pariin?

    2. Jos yksilö tiedostaa, että tarina X ei ole objektiivinen totuus vaan myyttinen tarina – ja sellaisena vain yksi vaihtoehto monien joukossa, ja periaatteessa korvattavissa toisella – niin aiheuttaako tämä tarinan X myyttisen tehovoiman heikentymistä? Maallistuuko ja haalistuuko tarina sillä hetkellä kun henkilö tiedostaa sen myytiksi? Voiko reflektiivisellä ja itsekriittisellä yksilöllä ylipäänsä olla myyttisiä tarinoita joiden varassa hän tulkitsee maailmaa?
    On melko helppoa tunnistaa naiivisti totena pidetyt myyttiset tarinat. Tällaisia lienevät perinteisesti uskovaisten ihmisten uskonnolliset tarinat – he itse uskovat että tarinat edustavat jotain korkeampaa totuutta, ja juuri heidän tarinansa on jotenkin muiden vaihtoehtojen yläpuolella, ehkä jopa kritiikin ulottumattomissa. Tällaisen tarinan pakottava voima toki murenee, jos yksilö tiedostaa että tarina olikin vain yksi mahdollinen vaihtoehto muiden tasaveroisten vaihtoehtojen joukossa.
    Mutta, uskoisin että on olemassa jonkinlainen kevyempi tapa yhtä aikaa elää myyttisen tarinan varassa, samalla tiedostaen tarinan luonne nimenomaan tarinana. Tai, ei edes yhtä tapaa, vaan tähän löytynee monia erilaisia tapoja. Esimerkiksi, uskonnollisesti uskova voisi ajatella, että joen yli voidaan mennä monenlaisilla eri veneillä, ja juuri nyt hän sattuu olemaan savolaismallisessa soutuveneessä, ja menee sit sillä – joku muu voi mennä kanootilla, toinen tukkilautalla, kolmas lasikuitupaatilla; vaihtoehdot ovat tasaveroisia jos ne vievät joen yli. Tai, voi vain ajatella “omasta näkökulmastani näen nyt maailman tällaisena, tiedostan että jos näkökulmani muuttuu niin muuttuu myös kuva maailmasta. Voin tarpeen mukaan hakea sellaista näkökulmaa joka auttaa mua parhaiten elämässäni eteenpäin, mutta ikinä en voi saavuttaa näkökulmaa joka takaisi minulle objektiivisen kokonaiskuvan maailman kaikista salaisista kolkista ilman piiloon jääviä takapihoja.”

    Ja, jos nyt siis oletetaan, että myös itsekriittisellä ihmisellä on myyttisiä tarinoita, ja hän kykenee niitä jotenkin tarkastelemaan ja arvioimaan, ja ehkä myös omalla tietoisella toiminnallaan osittain vaikuttamaan siihen, millaisten tarinoiden varassa hän elää, niin sit vielä

    3. Miten arvioidaan tietyn tarinan terveellisyyttä / myrkyllisyyttä?
    Raamatussa tähän kysymykseen vastataan “hedelmistään puu tunnetaan” – jos joku uskonlahko kylvää ympärilleen vihaa ja pelkoa, niin silloin on turvallista olettaa ettei lahko ole oikeasti jumalan asialla. Vastaus on sikäli kinkkinen, ettei se tarjoa mitään etukäteistä keinoa varmistua asiasta – pitää vaan aikansa tarkkailla että mitä tiettyjen tarinoiden mukaan elämisestä seuraa, ja sit arvioida noiden seuraamusten terveellisyyttä / myrkyllisyyttä.
    Tosin, “viholliskuva”-kappaleessasi loikkaat olettamukseen että paikkansapitämättömät viholliskuvat voivat olla instrumentaalisen menestyksen kannalta vahingollisia – kun taas hyödyllisempää on täsmällinen ja oikea informaatio. Hetkinen – onko tässä nyt nähtävissä joku tarkoituksella tehty merkityksellinen ero myyttisen tarinan ja (instrumentaalisen) informaation välillä? Vai voidaanko edelleen olettaa että esim. paikkansapitämätön mutta toista kansaa tehokkaasti demonisoiva viholliskuva on erittäin hyödyllinen silloin kun pitää mobilisoida oma kansa sotaretkelle, mutta silloin kun kenraalit hiovat strategioitaan heidän on hyödyllistä käyttää jotain muuta myyttistä tarinaa?
    vai, onko niin että kenraalit operoivat sotaretkeä johtaessaan informaatiolla; tiedustelutiedoilla jotka koskevat vihollisjoukkojen liikkeitä, ja oman kokemuksen tuomilla arvioilla siitä mihin viholliskenraalit ehkä pyrkivät, mitä he pelkäävät ja millaisia taktisia heikkouksia heillä on; mutta tämän “neutraalin informaation” alla heitä kuitenkin kantaa jokin myyttinen tarina esim. sankaruudesta tai sodan jumalista tai suurista poliittisista ideologioista joiden vuoksi taistella?

    • Jatkan lähipäivinä nostamistasi asioista (lauantaiksi pitää valmistella juhlaruokia), ja ehkäpä joku muukin kommentoi. Nopea heitto vain (1)-kohdan suhteen. Voi tietysti sanoa, että eri joukkoihin liittyy moniakin tarinoita, kun oletetaan ensin alkioiden jako joukkoihin jollain perusteella. Mutta voidaan myös sanoa, että tarinat määrittelevät joukkoon kuulumisen. Salama.esimerkissä tulee ristiinlajittelu: hän kokee kuuluvansa tarinaan, joka on konfliktissa ulkoapäin määritellyn ryhmäjäsenyyden (suomalaisuus) kanssa.

      Onko tämä myyteistä ja tarinoista puhuminen vain toinen tapa puhua kuulumisesta johonkin ryhmään? Ei, koska kuulumme lukemattomiin eri joukkoihin mielivaltaisin ja ulkoa-annetuin perustein. Myytit ja tarinat ovat ikäänkuin selityksiä tai rationaliteetteja, joiden kautta itse identifioudumme. Ne liittyvät ryhmiin joista syystä tai toisesta välitämme, mutta joita ei voi perustella kylmän instrumentaalisesti. (“Menin opiskelemaan sähköasentajaksi, koska työtä oli tarjolla ja liksa kelvollinen. Minusta tuli death metal -fani, koska ne tyypit tosiaan osasivat pitää hauskaa.”)

      • Ah, aivan! Huomaan että lipesin taas vähän turhan klassisesti ajattelemaan vain irrallisen yksilön tietokykyä; sitä prosessia jossa hän hahmottaa maailmaa ja omaa identiteettiään merkityksellisenä. Mutta, lienee tärkeä huomata miten keskeisessä asemassa on nimenomaan ryhmän ja ryhmään kuulumisen tarinat.

        Esimerkiksi tämä “valtio”. Minusta näyttää siltä että on ainakin kaksi erilaista tarinaa jotka määrittävät yksilön ja valtion suhdetta.

        Ensimmäinen on sivistyksen tai valistuksen tarina; hypotettinen joukko vapaita yksilöitä kokoontuu yhteen, sopii pelisäännöt ja yhteisellä yhteiskuntasopimuksella luovuttaa osan yksilöllistä päätäntävaltaansa valtiolle, joka asetetaan hoitamaan yhteisiä asioita ja valvomaan yhteisten sääntöjen noudattamista. Tässä tarinassa valtio olemme me – yksilö kokee kuuluvansa valtioon, valtio ja valtiokoneisto saa legitimiteettinsä kansalaisiltaan, siis myös juuri minulta.

        Toinen tarina taas kumpuaa historiasta. Tuhat vuotta sitten Suomessa asui vapaa ja pakanallinen kansa vailla kuninkaita ja ruhtinaita. Erimielisyydet ratkottiin väenkokouksissa, suvun vanhimmat ja kylän tietäjät jakelivat viisaita neuvoja. Sitten maahan hyökkäsivät aseistatuneet valloittajat, jotka levittivät tänne oman uskontonsa ja pakottivat vapaat pakanat alistumaan Ruotsin kuninkaan valtaan. Kuninkaan joukot keräsivät kansalta veroja, ja näillä veroilla rahoitettiin kuninkaan sotaretkiä, hovin ylellistä elämää ja muutakin kaikenlaista jonninjoutavaa sikailua josta kansa ei hyödy vaan päinvastoin joutuu lähtemään verisille sotareissuille merten takaisiin maihin. Tässä tarinassa kansa ja valtioeliitti nähdään jyrkästi toisistaan erillisinä, ja romanttisesti haaveillaan siitä että jos valtiokoneistosta hankkiuduttaisiin eroon niin palaisi taas ihana vapauden ja vahvan itsetunnon aika.

    • Historiaa tarkastellessa näyttää tosiaankin siltä, että valtio on alunperin ollut eliitin keino edistää omia etujaan; kansa on nähty hyödynnettävänä resurssina. Vasta erinäisten enemmän tai vähemmän väkivaltaisten vallankumousten ja poliittisten taistojen myötä on valtio pakotettu tuottamaan hyvää myös kansalle.

      Mutta “yhteiskuntasopimus”-tarinaa on sit myös onnistuneesti käytetty peittämään sitä tosiasiaa, että tuotetun hyvinvointipalvelut ovat ikäänkuin kulissi, jonka suojissa eliitti edelleen harjoittaa omaan pussiinsa pelaamista. Valtiokoneisto suojaa eliitin oikeutta kahmia itselleen kohtuuttomia voittoja.

      Heti jos ehdotetaan esim. jotain rahamarkkinaveroa joka leikkaisi siivun pankkien voitosta, niin Nalle alkaa itkeä että näin jos teette niin liputetaan isot firmat ulos Suomesta.

      Vasemmistolaisen tarinan mukaanhan valtion pitäisi nimenomaan olla työtä tekevän kansan yhteenliittymä, joka suojaisi kansan etua yliahneiden porhojen riistovaltaa vastaan. (Neuvostoliitossa tätä tarinaa sit tehokkaasti hyödynnettiin kansan kurissapitämiseksi, sikäläinen valtiokoneisto nosti kansan tuottamaa hyötyä ja jakoi sitä puolueliitille)

      No, kello on jo myöhä ja ajatus haparoi. Ehkä mä tässä haparoiden ihmettelen sitä, miten pelottavan orwellilaisesti tosielämä on toiminut. Hyvää ja kaunista tarinaa aina käytetään peittelemään sitä, että todellisuus on kutakuinkin päinvastainen.

  2. Joo, tosin en tiedä kumpi noista on romanttisempi tarina. Pidän enemmän jälkimmäisestä tarinasta, koska se näyttäisi tarjoavan kiinnostavampia mahdollisuuksia juuri nyt. Mutta voidaan tietysti mennä syvemmälle.

    – Mistä yhtenäinen kansa on peräisin, vastakohtana “Suomen heimoille”? Yksi vastaus olisi katolisen kirkon byrokratiasta, sillä kirkko oli kehittänyt kirjanpidon, verotuksen ja kommunikaatioteknologian ennen valtioita. Ruotsin valtio sai nuo kirkolta, mutta siinä vaiheessa pakanalliset sukuyhteisöt olivat jo väistyneet sosiaalisen organisaation päämuotona.
    – Nämä uudistukset toisaalta tasa-arvoistivat yhteisöä, ja siksi ne myös menivät läpi. Toisaalta ne tekivät “heimot” heikommiksi suhteessa keskushallintoon, ensin kirkkoon ja sitten valtioon.

    Äh, menee ehkä liian historialliseksi. Palaan myyttiaihelmaan pikaisesti. Mielestäni kannattaa miettiä, voiko käyttää joitakin kansallisromantiikan (tai ugriromantiikan) materiaaleja, mutta irrottaa ne kansallismielisyydestä. Tere Vadenin jotkut jututhan menevät siihen suuntaan, tosin en ole aina ymmärtänyt miyä hän ajaa takaa.

    • Äkkiä ajatellen hedelmällisimmältä tuntuisi nimenomaan huomata, että kumpikaan tarina ei yksinään ole “tosi”. Jälkimmäistä tarinaahan ovat kai liputtaneet myös ainakin jotkut feministiset ajattelijat; valtion (väkivalta)koneisto on kehittynyt miesten metsästysporukoista, ja pohjalla on idea siitä että yhteisön heikommat jäsenet pidetään alisteisessa asemassa käyttämällä väkivallan uhkaa.

      (sivupolku: joissain vasemmistolaisissa piireissä ajatellaan saman suuntaisesti, tosin siten että nykyinen poliisi ja valtiovalta nähdään nimenomaan omistavan luokan keinona pitää alemmat luokat kurissa ja alisteisessa asemassa. Ongelma ei välttämättä ole valtio-instituutiossa sinänsä, vaan ainoastaan siinä millainen porukka siellä pitää valtaa. “Omivava luokka hiiteen ja meidän oma porukka tilalle niin maailma muuttuu paremmaksi!”)

      Valistuksen “yhteiskuntasopimus”-tarina esittää, että valtio turvaa tasaveroisten kansalaisten yhdenmukaisen kohtelun. Mutta nykymaailman elämänmenoa tarkastelemalla tuntuu tosiaankin uskottavammalta huomauttaa, että tämän funktion lisäksi valtiokoneisto turvaa itsekeskeisen, omaa voittoa pohjattoman ahneesti tavoittelevan eliitin vapaan mellastamisen ja porsastelun.

      Toisaalta taas, jos valtio ja sen väkivaltakoneisto tuosta vaan lakkautettaisiin anarkistisen kumouksen myötä, niin tuskinpa kaikkien yksilöiden mielenmaisemasta kertaheitolla katoaisi itsekeskeisyys ja halu käyttää (henkistä tai fyysistä) väkivaltaa oman aseman pönkittämiseksi. Anarkistisessa utopiassa tarvittaisiin varsin pian jonkinlaisia yhteisiä sopimuksia yhteisistä pelisäännöistä ja niiden noudattamisen valvomisesta ja turvaamisesta.

      Nykyhistoriallisesti tämä tulee mun mielestä jopa pelottavan hauskasti esiin siinä, miten anarkistiposse ilmeisesti romantisoi sitä taannoista Jyväskylän kirjanjulkkaria, jossa tarinan mukaan fasistimokuttaja olisi tullut rusikoimaan kirjan esittelijää ellei ovella olisi ollut vastassa puolustuskykyinen anarkisti – eli, samalla kun anarkistit vastustavat valtion väkivaltakoneistoa (joka sortaa väärällä tavalla ajattelevia) he ovat jo “katujen todellisuudessa” itse organisoineet omaksi turvakseen järjestyskaartin joka suojelee anarkuistipossen intelligentsiaa väärin ajattelevien fasistien hyökkäyksiltä…

      Joten, hieman ilkikurisesti tää näyttääkin nyt siltä, että kovin uskottavaa tarinaa “valtion romuttamisesta” ei olekaan, vaan peruspointtina onkin se, että “miks noi saa ohjata valtion väkivaltakoneistoa omien etujensa turvaamiseksi – kyllä siellä meidän pitäisi olla valtaa käyttämässä!”

      (toim. huom: tämä on nyt osittain tarkoituksellista savolaismallista kärjistystä, joka ei täysin vastaa omia ajatuksiani. vaan enemmän sellainen “etsi virhe tästä ajatuskulusta”-tyylinen kirjoittamisen tapa, ajatuskoe joka karrikoinnin ja hieman epäkorrektien analogioiden kautta tutkiskelee sitä, mistä oikeastaan on kyse)

      • Valtiovallan alkuperä on tavalla tai toisella väkivaltainen ja ulossulkeva – tämän sanominen ei tarkoita, että edeltävää tilaa romantisoisi. Valtioita edeltävä sosiaalinen organisaatio oli varmasti täysin adekvaatti oman aikansa tarpeisiin. Jos keskusvaltaa ei tarvita mihinkään, ihmiset vastustavat sellaisen asettamista. Kausiluonteisia rosvousretkiä ja puolustusta varten kasatut soturiporukat oli kuitenkin houkuttelevaa pitää jatkuvasti kasassa, ja kääntää verottamaan omia talonpoikia.

        Valtiovallan alkuperä ei tietenkään määritä sen arvoa nyt. Vallan jatkuvuuden ja uusintamisen ehdot ovat luultavasti olennaisempia, kuin alkuperä. Myyttisessä ajattelussa nykyiset järjestelyt pyritään oikeuttamaan (tai haastamaan!) kertomalla alkperää koskeva tarina. Tätä kai on “syntytieto”.

        Anarkistien jutuissa pidän siitä, että vallan olemusta ja oikeutusta ajatellaan perusteellisemmin kuin normaaleissa poliittisissa leireissä. En haluaisi ajatella anarkismia yhtenä uutena vastauksena samoihin kysymyksiin (kuinka tuotanto järjestetään? kuinka tulot jaetaan?), vaan pikemminkin jatkuvana kriittisenä suuntautumisena. Anarkismi ei varsinaisesti ole vasemmistolaista, sillä he pysyvät kriittisinä myös silloin, kun vasemmisto käyttää valtaa.

  3. [oho, vastasin aluksi vahingossa väärään kohtaan, se meni tonne ylemmän ketjun sekaan epäloogisesti, enkä osaa poistaa sitä vastausta. No, pistän tähän uusiks ni on helpompi lukea kun jutut menee aikajärjestyksessä alaspäin]

    Historiaa tarkastellessa näyttää tosiaankin siltä, että valtio on alunperin ollut eliitin keino edistää omia etujaan; kansa on nähty hyödynnettävänä resurssina. Vasta erinäisten enemmän tai vähemmän väkivaltaisten vallankumousten ja poliittisten taistojen myötä on valtio pakotettu tuottamaan hyvää myös kansalle.

    Mutta “yhteiskuntasopimus”-tarinaa on sit myös onnistuneesti käytetty peittämään sitä tosiasiaa, että tuotetun hyvinvointipalvelut ovat ikäänkuin kulissi, jonka suojissa eliitti edelleen harjoittaa omaan pussiinsa pelaamista. Valtiokoneisto suojaa eliitin oikeutta kahmia itselleen kohtuuttomia voittoja.

    Heti jos ehdotetaan esim. jotain rahamarkkinaveroa joka leikkaisi siivun pankkien voitosta, niin Nalle alkaa itkeä että näin jos teette niin liputetaan isot firmat ulos Suomesta.

    Vasemmistolaisen tarinan mukaanhan valtion pitäisi nimenomaan olla työtä tekevän kansan yhteenliittymä, joka suojaisi kansan etua yliahneiden porhojen riistovaltaa vastaan. (Neuvostoliitossa tätä tarinaa sit tehokkaasti hyödynnettiin kansan kurissapitämiseksi, sikäläinen valtiokoneisto nosti kansan tuottamaa hyötyä ja jakoi sitä puolueliitille)

    No, kello on jo myöhä ja ajatus haparoi. Ehkä mä tässä haparoiden ihmettelen sitä, miten pelottavan orwellilaisesti tosielämä on toiminut. Hyvää ja kaunista tarinaa aina käytetään peittelemään sitä, että todellisuus on kutakuinkin päinvastainen.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: