Huomautus “väkivallattomuudesta”


Useimmat aktivistit sekä vasemmalla, oikealla, edessä ja takana sanovat hyväksyvänsä “väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden”. Tämä on hyvä retorinen strategia, koska hyväksymällä väkivallan käytön he tekisivät itsensä varsin haavoittuvaisiksi yleiselle paheksunnalle ja valtiokoneiston vastaväkivallalle. Onko väkivallattomuuden korostamisessa menty kuitenkin paavillisemmaksi kuin paavi itse on? Ongelmani koskee oikeastaan kysymystä väkivallan olemuksesta.

Tässä on kaksi erottelua: laillinen-laiton ja väkivaltainen-väkivallaton. Ensimmäinen erottelu on tarpeeksi selkeä. Suomen laki ei varsinaisesti määrittele käsitettä väkivalta, joten jälkimmäinen erottelu vaatii jonkinlaista moraalista harkintaa. En pysty keksimään täysin neutraalia kriteeriä teon väkivaltaisuudelle, joten päättelen että kyse on poliittisesti kiistanalaisesta kategoriasta.

Väkivallan paradigmatapaukset ovat tietenkin selkeitä. Olen itsekin juossut Tampereen yössä isänmaanystäviä karkuun, ja varmastikin se olisi ollut väkivaltaa, jos he olisivat päässeet harrastamaan kansalaistottelemattomuutta maihareillaan. Voisimme yrittää sanoa, että (LAAJA MÄÄRITELMÄ) jos joku tekee sinulle jotain vastoin suostumustasi, hän käyttää jonkin asteista väkivaltaa. Usein tällainen väkivalta on tietysti laillista, ja valtio itse tekee sitä koko ajan.

Tämän kirjoituksen pointti kuitenkin on, että “väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta” harrastava aktivisti on kyllä varmasti väkivaltainen tuon laajan määritelmän mukaan. Hän yrittää tehdä vastustajilleen jotain mitä nämä eivät tahdo tehtävän. Ergo, aktivistilla on intressi käyttää suppeampaa väkivallan määritelmää. Käytännössä kai jotain sellaista, että (SUPPEA MÄÄRITELMÄ) vain luonnolliseen henkilöön kohdistuva fyysinen vahingonteko on väkivaltaa. Suppean määritelmän välitön ongelma kuitenkin on, että haluamme usein vastustaa epäsuorempia väkivallan muotoja: rakenteellista väkivaltaa, henkistä väkivaltaa, you name it. Tässä on nyt vähän sellaista ilmassa että haluamme syödä ja säästää samaa kakkua.

Määrittely-yritykset sikseen, ja sananen retoriikasta. Muutosta ajavilla protestoijilla on intressi käyttää suppeaa väkivallan määritelmää, vaikka heidän tosiasiallinen positionsa on monimutkaisempi. He tyypillisesti hyväksyvät tiettyjä laittomia keinoja – joiden väkivaltaisuuden aste on avoin – vastustaakseen suurempaa, vakavampaa ja laaja-mittaisempaa väkivaltaa. Status quon kannattajilla puolestaan on intressi käyttää sellaista väkivallan määritelmää, joka on hyvin laaja kun toiminta on laitonta. Heille olisi kuitenkin epämukavaa myöntää, että sama laaja määritelmä sopii suureen määrään laillisia toimintoja. Jos laajamittainen väkivalta nimittäin on laillista, käy kyseenalaiseksi miksi lain kunnioitus olisi niin elintärkeää, ja miksi sen rikkominen olisi niin kovin paheksuttavaa.

Otetaan lopuksi esimerkki, jossa ketään ei uhata potkaista päähän, mutta kyse näyttää silti olevan väkivallasta. Joku vastaantuleva naapurisi tarvitsee lääkettä, sinulla on lääke taskussasi, etkä itse tarvitse sitä. Jos et anna lääkettä, naapurisi kärsii samanasteisen aivovaurion, jonka hänen päänsä potkaisu voisi aiheuttaa. Kieltäydyt antamasta lääkettä. Toimintaasi (tai tarkemmin omissiota, eli auttamatta jättämistä) voi mielestäni hyvin kutsua väkivallaksi. Muuttuuko tilanne olennaisesti, jos kyse ei ole kahden yksilön kohtaamisesta, vaan sinä olet lääkefirma jolla on patentti lääkkeeseen vuosiksi eteenpäin, ja naapurisi on tuhansia köyhiä, jotka joutuvat kärsimään tästä syystä?  Entä jos köyhät organisoivat kansanliikkeen lääkefirmaa vastaan, ja käyttävät laittomia keinoja, joiden väkivaltaisuus on kuitenkin hyvin lievää verrattuna patenttioikeuden omistajan laillisesti aiheuttamaan kärsimykseen?

Advertisements

  1. jariv

    Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa taustalta löytyy aina Ad Baculum (vähintään omission kautta) kun tarpeeksi syvälle kaivaa. Kaikki me ollaan eläimiä.

  2. Omission nimittäminen teoksi ei ole aivan ongelmatonta sekään. Käytännössä kaikilla länsimaisilla ihmisillä on mahdollisuus joka hetki parantaa huomattavasti melko ison ihmisjoukon elämää tuntuvasti, mutta emme tee niin. En väitä ettei omissiota voi nimittää teoksi, ainoastaan että se on problemaattista monella tavalla.

    Ihmisillä on myös melko luontainen taipumus pitää omissiota vähemmän ongelmallisena. Otetaan klassinen esimerkki: “Koehenkilö” seisoo ratavaihteen kohdalla ja junanvaunu laskee alas mäkeä. Vaunun nykyisellä matkalla se törmää toiseen vaunuun jossa on 100 ihmistä. Sovitaan vaikka, että ne ovat lapsia. Jos koehenkilö vääntää vaihdvivusta, vaunu törmää kolmanteen vaunuun, jossa istuu yksi vanha mies.

    Toisessa skenaariossa taas radassa ei ole vaihdetta. Sensijaan radan vieressä seisoo vanha mies. Työntämällä vanhan miehen vaunun eteen, se hidastuisi niin paljon että 100 ihmistä pelastuu.

    Vaikka seuraamuseettisesti nämä ovat samat, ensimmäisessä kohdassa omissio koetaan yleensä tuomittavampana kuin jälkimmäisessä. Kummassakin koehenkilön on päätettävä yhden ja 100 ihmisen hengen välillä.

    Aktivismin taustalla on usein jonkinlainen tämän tilanteen käänteinen versio, jossa siis se, että ihmiset eivät osallistu maailman parantamiseen tavalla X, on pikemminkin sitä, että työnnetään ihmisiä junan alle. Vaikka aktivismi ei vaikuttaisi maailmaan mitenkään, osallistumattomuus koetaan haitan aiheuttamiseksi pikemminkin työntämällä 100 ihmistä junan alle kuin haluttomuutena tehdä päätöstä.

    • Tiedemies, nuo ns. trolley-esimerkit ovat kyllä tärkeitä. En ole kirjoittanut niistä, koska en ole ajatellut läpi mitä niitä koskevasta kirjallisuudesta pitäisi olla mieltä. Ainakin ne paljastavat ei-seurauseettisen ulottuvuuden intuitiivisessa ajattelussa. En ole itse todellakaan sitä mieltä, että aktiivinen tekeminen ja se, että antaa passiivisesti jonkin itsestä riippumattoman prosessin tapahtua, olisivat yleisesti “moraalisesti ekvivalentteja” asioita, vaikka seuraukset olisivat samat. Riittää mainiosti että joskus tekemättä jättäminen on rikollista välinpitämättömyyttä, ja huonot seuraukset voitaisiin välttää ilman valtavia uhrauksia.

  3. Huomauttaisin, vielä että juuri tuo omission ja aktiivisen toiminnan rajan hämärtyminen on aktivismin perusedellytys. Täytyy kuitenkin muistaa että ihan yksilöpsykologisesti omissio “default”-optiona vaatii vähemmän harkintaa kuin aktiivinen toiminto. Voimme toki moralisoida mutta se ei auta, koska moralisointi ei oikeasti pure ihmisten moraalin lähteeseen, eli tunteeseen siitä että tekee väärin.

    • Monissa tapauksissa jotka ovat aktivismille relevantteja, kyse on pikemminkin vaikutussuhteiden pituudesta ja läpinäkymättömyydestä. Pyrkimyksenä on tehdä vaikutukset näkyviksi, ja silloin jokin viattomalta tuntunut arkipäiväinen toiminta näyttäytyy ongelmallisena.

  4. Boyd

    Jariv:n pointti on ilmeisesti vähän sama kuin tässä kirjotuksessa:
    http://www.jack-donovan.com/axis/2011/03/violence-is-golden/

  5. Ajattelen asian jotenkin niin, että aktivismi on vain sitä, että pitää tehdä *jotain*. Ehkä siinä motivoi myös se, että joku joskus on saanut jotain aikaan. Yksittäisen aktivistin tai edes ison järjestön (vrt Greenpeace) mahdollisuus saada tavoitteita läpi on mitätön, ja usein suorastaan detrimentaalista koska se vie paljon goodwilliä pois asialta.

    Se, mikä yksilöpsykologisesti ajaa ihmisiä aktivismiin on mielenkiintoista. Tunsin nuorempanakin vetoa siihen, jos kohta en osallistunut mihinkään, koska mikään toiminta ei kestänyt sille asettamiani kriteereitä, eli että panostetun ajan ja vaivan jälkeen pitäisi pystyä hinaamaan postiivisen tavoitteen odotusarvoa ylöspäin.

    Tästä aika suppeasta evidenssistä siis päättelen jotenkin niin, että aktivismin täytyy perustua jotenkin siihen, että omissio eli osallistumattomuus sinänsä koetaan jotenkin tuomittavaksi. Eli on parempi tehdä jotain kuin ei mitään, vaikka seuraamuseettinen tarkastelu ei tekisi niiden välillä mitään eroa.

  6. Having said that, itse en oikein näe miksi juuri väkivallattomuus jotenkin kategorisesti olisi tärkeää. Se on tärkeää PR-syistä ja jotenkin voidaan nähdä sen peliteoreettinen ulottuvuus, koska väkivalta toimii helposti vastaväkivallan oikeutuksena, mutta jotenkin en näe etteikö tästä olisi poikkeuksia.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: