matka on syvä


Worldwatch-instituutin julkaisussa Maailman tila 2013 siteerataan teologi Martin Palmeria: “Ympäristöliike on lainannut uskonnolta pelon, syyllisyyden ja synnin, mutta sivuuttanut riemun, toivon ja pelastuksen.” Asiayhteys on ympäristöliikkeen sisäinen kriittinen keskustelu, jossa on esitetty, että liike ei ole saavuttanut tavoitteitaan.

Syitä tähän on haettu esimerkiksi yhteiskunnallisen kokonaisnäkemyksen puutteesta, kapea-alaiseksi yhden asian liikkeeksi muuttumisesta, liian mukavista väleistä rahoittajiin ja poliittiseen eliittiin. Ympäristökysymykset nähdään epäpoliittisina, hallinnollisia ja teknisiä uudistuksia vaativina ongelmina. Vastaavaa arvostelua Suomessa on esittänyt esimerkiksi Olli Tammilehto ja Pasanen & Ulvila. On tietysti ilmiselvää, että ympäristöliike ei ole pysäyttänyt lajikatoa tai ilmastonmuutosta. On toinen asia onko kritiikki muuten asiallista. Koska se on kuitenkin sisäistä kritiikkiä, se on syytä ottaa vakavasti.

Palmerin uskontoanalogia on kiinnostava. Miksi ympäristöliike ei ole kerännyt järjestelmän muutokseen – tai ainakin uudelle kurssille ohjaamiseen – tarvittavaa liike-energiaa? Miksi se ei ole vetänyt ihmisiä mukaansa samalla tavalla kuin vaikkapa maailmanuskonnot?

Improvisoin hiukan  Palmerin analogian pohjalta. Useimmat ihmiset ovat valmiit allekirjoittamaan, että ympäristöliikkeen päämäärät ovat sinänsä myönteisiä ja tärkeitä, Tarjoavatko vihreät kuitenkaan juuri minulle motivoivia, pakottavia tai houkuttelevia syitä tehdä jotain noiden päämäärien hyväksi? Voimme kutsua tätä sitoutumisongelmaksi. Millaisen perusteen vihreä liike tarjoaa minulle tehdä jotain (vastakohtan yleiselle tunteelle, että jonkun pitäisi varmaankin tehdä jotain)?

Millaisia toimintaperusteita yleensä on olemassa? Instrumentaalinen toimintaperuste on vastaus kysymykseen “mitä minä hyödyn siitä”?. Joskus pinnalliseksi sanottu reformistinen ympäristöliike on hyvä keksimään vastauksia tähän kysymykseen, mutta ne eivät ole olleet tarpeeksi vakuuttavia. Vaikka esimerkiksi olisikin kaikille parempi, että saasteita olisi vähemmän, eikö minun henkilökohtaisesti kuitenkin kannata saastuttaa niin paljon kuin voin (vapaamatkustajan ongelma).

Uskonnot ja voimakkaat sosiaaliset liikkeet (kuten kansalaisoikeusliike) ovat tarjonneet toisenlaisia toimintaperusteita, joita voisi ehkä nimittää identiteettipohjaisiksi. Ne eivät tyydy selittämään jokaisen oman edun kautta miksi sitoutuminen on juuri sinulle hyväksi.

Tällaiset liikkeet kutsuvat ihmisiä osaksi jotain suurempaa, mukaan henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen muodonmuutokseen. Ne eivät ehkä edes vastaa kysymykseen mitä sinä, sellaisena kuin nyt olet, voit saada tästä irti, vaan tarjoavat mahdollisuuden muuttua ja kasvaa. Voisi sanoa että niiden toimintaperusteet menevät ihon alle. Uskonnot sanovat: “Katsohan, elämä on kärsimystä, joka johtuu loputtomasta sokeasta halusta, mutta tiedätkös että on olemassa tie ulos…”.

Tie ulos ehkä kuvaillaan metafyysisin metaforin, mutta epäilemättä riemua ja toivoa löytyy jo sitoutuneiden yhteisöstä.

Jos tällaisen ajattelun ottaa vakavissaan, tule mieleen että nykyinen ympäristöliike on liiankin hyvä moniarvoisen  liberaalin yhteiskunnan luomus. Se kertoo haluavansa vain laskea sen ja sen verran hiilipäästöjä, mutta ei halua tyrkyttää elämän päämääriä. Jokainen on oman onnensa seppä, matalammalla päästötasolla vain kiitoksia paljon. Tällaisella vihreällä liikkeellä ei tietenkään ole edes tarvittavaa auktoriteettia päämäärien, ei pelkkien keinojen asettamiseen.

Ehkä niin on hyvä sanoo varmasti useampi lukijani. Jos ympäristöliike pyrkisi samaan messiaaniseen, transformatiiviseen rooliin kuin vaikka sosialismi aikanaan, kyse olisi poliittisesta uhkapelistä. Jos ympäristöliikettä vastaan esitetty kritiikki taas otetaan vakavasti, mikään pienempi taas ei riitä.

Vielä hetki sitten pragmatismi oli in, mutta nyt monien kriitikoiden mukaan ympäristönsuojelusta on edettävä kokonaisvaltaiseen vihreään yhteiskunnalliseen näkemykseen. Tämä näkemys on utopistinen siinä mielessä, ettei siinä vedota ihmisten haluihin ja päämääriin nykyisen yhteiskunnan puitteissa, vaan haluihin ja päämääriin jotka muuttaisivat noita puitteita. Ei sinuun sellaisena kuin olet, vaan sellaisena miksi voisit tulla. Voit tulla  sellaisena kuin olet, mutta tarkoitus on että lähdet uutena ihmisenä. Tällainen utopismi ei ole niin pelottavaa, kun muistaa kaikkien suurten uudistusliikkeiden olleen jossain määrin utopistisia. Joskus ajat ovat ja olosuhteet ovat sellaiset, että käytännöllisintä on uskaltaa olla idealisti. Vallankumouksellista tällainen ajattelu taas on siinä mielessä, että se uskoo mahdolliseksi jonkin murtuman, epäjatkuvuuden, instituutioiden ja tekemisen tapojen  tavanomaisessa toiminnassa.

 

Advertisements



    Leave a Reply

    Fill in your details below or click an icon to log in:

    WordPress.com Logo

    You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

    Twitter picture

    You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

    Facebook photo

    You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

    Google+ photo

    You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

    Connecting to %s



%d bloggers like this: