Lennon


En ole kauhean paljon harrastanut John Lennonin tuotantoa, vaikka osa siitä on toki lapsuuden soundtrackiä. Näin unta laulusta Strawberry Fields Forever, ja herättyäni ajattelin että Lennonin ajattelu kehittyi jonkinlaisesta “antirealismista” kohti naturalismia. Minulla on asiantuntevia lukijoita, jotka voivat kommentoida olenko jäljillä.

Perustan ajatuksen vain pariin tekstinkohtaan, jotka muistan ulkoa. Beatlesin syvällä hippikaudella levytetty Strawberry Fields alkaa samanistisesti, kun Lennon kutsuu kuulijansa mukaansa “alas”. Vastaava transsiinjohdatus on tietysti jo aiemmin ollut Tomorrow Never Knowsin teema. Mihin Lennon kuulijansa vie? Tällä kaudella hänen tekstinsä juhlivat lapsuuden kaltaista viatonta olotilaa, mielikuvitusta ja nonsensea. Mansikkapelloilla ei ole syytä kipuilla (nothing to get hung about) koska siellä mikään ei ole todellista (nothing is real). Ajatus on varsin tuttu. Todellisuus on kärsimystä, vapautus löytyy livahtamalla kaninkolosta paikkaan jossa todellisuus hellittää.

Myöhemmässä tuotannossaan Lennon käsittelee kyllä yhä vieläkin vapautumista ja lapsuutta. Tekstit ovat kuitenkin melko erilaisia, Lennonin ajattelussa näyttäisi tapahtuneen muutos kohti naturalismia. Suosikkini on Working Class Hero, jonka raa’an realistinen tyyli ja luokkatietoisuus ovat täysin vastakkaisia kukkaisfantasioille. Otetaan kuitenkin esimerkiksi Imagine. Lennon pyytää kuulijaa harkitsemaan, millainen maailmamme olisi, jos emme uskoisi taivaaseen ja helvettiin, kansallisvaltioihin ja omistusoikeuden luonnollisuuteen. Ideana on vapautuminen yleisiä illuusioita hylkäämällä. Tietysti Imagine on sanan eräässä merkityksessä idealistinen laulu, mutta se ei kuvaa matkaa mielen syövereistä löytyvään epätodellisuuteen.

Tämä uusi näkökulma on vielä selvempi laulussa God, jossa Lennon eksplisiittisesti hylkää saamansa gurun roolin (“I was the dreamweaver/ but now I’m reborn/ I was the walrus/ but now I’m John/ and so dear friends/ you’ll just have to carry on/ the dream is over”). Uni on ohi, ja nyt Lennon näyttää uskovan todellisuuteen, joka koostuu partikulaarisista persoonista ja näiden välisistä suhteista. Monet 70-luvun tekstit ovat myös suoraan poliittisia. Tietenkään Lennon ei lopeta rauhasta ja rakkaudesta laulamista, ja vapautuminen vaatii jonkinlaista mentaalista harjoitusta. Nyt kyse ei kuitenkaan ole uneen tai fantasiaan uppoutumisesta, vaan harhoista vapautumisesta.

Advertisements

  1. Et ole nähdäkseni jäljillä. Sekä “antirealismi” että “naturalismi” ovat kumpikin mukana jo Lennonin uran alusta alkaen, paljon ennen “hippikautta”. Lennonin koko ura on ailahtelua näiden välillä, mutta se ei ole jaksotettavissa ajallisiksi kausiksi.

    Jo ensimmäiseltä Beatles-albumilta löytyvä “There’s A Place” esimerkiksi on laulu, jossa “vapautus löytyy livahtamalla kaninkolosta paikkaan jossa todellisuus hellittää”. Ja kahta vuotta myöhemmin “In My Life” on laulu, joka “uskoo todellisuuteen, joka koostuu partikulaarisista persoonista ja näiden välisistä suhteista”.

    Koska nämä vain noudattavat konventionaalisia rakkauslaulun genresääntöjä, asiaa ei ehkä tule ajatelleeksi tästä näkökulmasta…?

    • Tiesinkin, että esittämäni kehityksen voi kyseenalaistaa esimerkein, koska Lennon on kirjoittanut paljon tekstejä. Pidän kuitenkin uskottavana, että vanhimmat tekstit eivät heijasta mitään erityistä elämänkatsomusta, myöhemmissä sellainen on, ja katsomuksessa tapahtuu muutosta. Mainintasi genresäännöistä on hyvä. Osa Lennonin teksteistä ei noudata genresääntöjä, vaikka psykedelia laskettaisiin genreksi, ja hän selvästi haluaa kommunikoida niissä ‘filosofisia’ näkemyksiä. 70-luvun alussa kirjoitetut (julkaistut) laulut heijastavat minun mielestäni hyvin erilaista ajattelua, kuin 60-luvun hippikauden laulut. Valitsemani termit antirealismi ja naturalismi eivät ole osuvia.

      • “Idealismi” ja “realismi” olisivat käsittelemällesi vastinparille ehkä sopivammat nimet, kaikesta kliseisyydestään huolimatta.

        Itse voin kai vain todeta, että olen kokenut kiinnostavaksi lähteä siitä, että elämänkatsomus on mukana jo alusta alkaen, ja katsoa, mitä tämän ajatuskulun viemisestä loppuun seuraa. Voi olla, että minuun on tässä vaikuttanut Richard Meltzerin jossain määrin häiriintynyt klassikkoteos The Aesthetics of Rock (1970), jossa koko siihenastinen rock 50-luvun rock ‘n’ rollista alkaen sijoitetaan osaksi länsimaisen filosofian jatkumoa, niin että Leibniz ja Lennon ovat hakemistossa vierekkäin.

        (Ja kyllähän Lennonin kirjallinen tuotanto heijasti jo 60-luvun alkupuolella “lapsuuden kaltaista viatonta olotilaa, mielikuvitusta ja nonsensea”, vaikka sanoitukset eivät niin olisi tehneetkään. Kyseessä ei ole ollut mikään “kypsyminen taiteilijana” tms. vaan pikemminkin se, että vasta 60-luvun jälkipuoliskolla tuli kulttuurisesti mahdolliseksi tuoda nämä teemat myös teinitytöille myytäväksi tehtävään kaupalliseen musiikkiin.)

        Se, miten itse näet asian, muistuttaa vakiintunutta valtavirran Lennon-kuvaa. Siinä ajatellaan, että Lennonilla oli lyhyt poliittisen julistava kausi, joka kattaa hänen vuosina 1970-72 julkaisemansa kolme albumia. Usein samassa yhteydessä viitataan myös Lennonin joulukuussa 1970 Rolling Stone -lehdelle antamaan laajaan haastatteluun, jossa hän pikemminkin pojan- kuin isänmurhan hengessä kielsi 60-luvulta täydellisesti kaiken arvon. Mutta trilogian viimeinen osa eli 1972 ilmestynyt Some Time In New York City sai huonolla vastaanotollaan ja yleisellä epäonnistuneisuudellaan Lennonin vetäytymään takaisin sisäavaruuteen, jonne hän seuraavana vuonna ilmestyneellä Mind Games -levyllä oli taas jo kotiutunut täydellisesti.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: