Onnellisuusfetissi


Onnellisuuden käsite on ollut joitakin vuosia hyvin näkyvä osa poliittista keskustelua. Subjektiivinen hyvinvointi ei kuitenkaan voi olla mikään uusi sosiaali- ja talouspoliittinen supermittari. Onnellisuuden korostaminen sopii ajan henkeen, se ei varsinaisesti ärsytä ketään (paitsi minua ja ystäviäni). Ehkä onnellisuus on harmiton hipsterversio selvemmin oikeistolaisista arvoista kuten menestys.

Vaikuttaa tietysti elitistiseltä naljailla onnellisuudesta, koska kaikki haluavat olla onnellisia. Kysy kadunmieheltä. Mutta autiomaassa kaikki haluavat kangastuksen lähdettä.

Onnellisuustutkimuksen mukaan subjektiivinen hyvinvointi ei enää juuri lisäänny, kun yhteiskunta on tarpeeksi rikas. Tämä on helppo tulkita kansanviisauksien kautta: “raha ei tuo onnea”, “tärkeimmät asiat ovat ilmaisia”. Tulos antaa myös ymmärtää, että olisi olemassa jokin tietty tulotaso, joka on ihmiselle tarpeeksi.

En usko, että sellaista tasoa on. Aineisto tukee monisyisempää tulkintaa. Ostovoiman kasvu ei lisää subjektiivista hyvinvointia sikäli kuin se käytetään statuskulutukseen. Statuskulutus on nollasummapeliä, joten on tavallaan yhdentekevää millaisilla panoksilla sitä pelataan – sadoilla vai sadoilla miljoonilla euroilla. On myös totta, että kun olet saavuttanut yhteisössäsi keskimääräisen toimeentulon, lisäkulutuksesi menee statushyödykkeisiin. Surullisinta on statuksen taikavoima. Köyhätkin uhraavat vähät varansa statuskulutukseen, vaikka heillä olisi vielä mahdollisuus käyttää ne aitoihin onnellisuusparannuksiin.

Sivuteemana voi mainita, että eettinen kuluttaminen ei ole vastavoima statuskulutukselle, vaan yksi sen muunnelma. Normaali ihminen juo pari kuppia kahvia tai teetä päivässä: reiluuslisillä, jotka kauppa vetää välistä, nämä kupit saadaan maksamaan vaikka mitä.

Rikkautta olennaisempia hyvinvoinnin osatekijöitä ovat rikkauden tasaisempi jakaantuminen, osallisuus itseä ja omaa työtä koskevissa asioissa, sekä saavutukset ja tunnustus elämän ei-kaupallisilla alueilla.

Psykologit ovat myös tunnistaneet sopeutumisvaikutuksen. Näyttäisi siltä, että normaalioloissa tietylle henkilölle ominainen subjektiivinen hyvinvoinnin taso on melko vakio. Jos olen yleisesti tyytymätön ihminen, parannukset elintasossani eivät kovin helposti tuo kestävää hyvinvointibonusta.

Kun vaihdan vanhan auton uuteen, tai nuhjuisen ihmissuhteen edustuskelpoisempaan, koen hetken ajan subjektiivisen hyvinvoinnin kasvavan. Hyvin pian palaan kuitenkin takaisin lähtötasolle, omalle tasolleni. mitään pysyvää hyötyä ei ole saavutettu, mutta jatkuva onnellisuuden tavoittelu pitää oravanpyörän pyörimässä. Ainakin se ylläpitää jatkuvaa materialistista statuskilpailua hyvin tunnettuine ulkoisvaikutuksineen.

Onnellisuusmittarien kannattajat ovat ottaneet tällaiset tulokset vastaan. Tulokset näyttävät kuitenkin kertovan, että subjektiivinen hyvinvointi on kurja mittari. Sopeudumme nimittäin samalla tavalla myös parempaan terveydenhuollon tasoon, sujuvampaan julkiseen liikenteeseen, nopeampiin tietoliikenneyhteyksiin, jopa toimivampaan oikeusjärjestelmään ja laajempiin kansalaisoikeuksiin. Nämä kuitenkin ovat parannuksia reaalisessa hyvinvoinnissa. “Onnellisuus” vain on kangastuksen lähde, joka ei tarjoa luotettavaa informaatiota aidosta sosiaalisesta edistyksestä.

Advertisements



    Leave a Reply

    Fill in your details below or click an icon to log in:

    WordPress.com Logo

    You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

    Twitter picture

    You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

    Facebook photo

    You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

    Google+ photo

    You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

    Connecting to %s



%d bloggers like this: