eläimen rähjäys


Ajattelin joitakin konflikteja, ja huomasin häiritseväksi etten kyennyt valitsemaan puoltani. Mikä tämä epämääräiseksi jäävä häiritsevyyden tunne on? Eikö ole aivan mieletöntä “valita puolensa” konfliktissa, johon ei ole mitään vaikutusvaltaa, ja joka ei koske itseä millään tavalla. Onko se nykyaikainen tiedonvälitys, joka uskottelee meille kaikkien ruudulle välähtävien asioiden olevan jotenkin meidän asioitamme?

Mitä tarkoittaa olla A:n puolella B:tä vastaan tapauksessa, jossa sekä A että B ovat käytännössä kausaalisesti eristettyjä sinusta? Sinulla ei siis ole “ääntä” asiassa. Eikö olekin niin, ettei kannanmuodostuksesta pidättäytymisen pitäisi olla mitenkään häiritsevää, jos ei ole mitään menetettävää tai voitettavaa.

Olemme kuitenkin puolesta tai vastaan jopa fiktiota seuratessamme. Hei hölmöt, lopettakaa vollottaminen, se ei ole totta!

Meillä (minulla?) on eläimellinen dispositio rähinän nähdessämme samaistua toiseen, ja vain toiseen osapuoleen, tai kokea olomme epämukavaksi, jos jokin estää samaistumisen. Tässä on luultavasti kyse mentaalisesta harjoittelusta mahdollisesti itseämme koskevan tilanteen varalta. Tällainen hätäsuunnittelu mahdollisten skenaarioiden avulla lienee myös universaalien moraalisten preskriptioiden alkuperä. Harjoittelemalla mielessämme kuinka itse toimisimme, jos olisimme tuossa tilanteessa, muodostamme yleistetyn säännön siitä kuinka “on oikein” tai “pitää” toimia.

Advertisements

  1. Et usko tätä, mutta täsmälleen samalla kellonlyömällä, kun kirjoitit tämän, käytin itse kirjoittamassani kolumnissa ilmaisua “valita puolensa” ja mietin, voinko ylipäänsä käyttää sitä vai onko se liian 1900-lukulainen, esipostmoderni, vanhahtava. Päädyin kuitenkin siihen, ettei ollut.

    Tästä “mitä tarkoittaa olla A:n puolella B:tä vastaan tapauksessa, jossa sekä A että B ovat käytännössä kausaalisesti eristettyjä sinusta” -kysymyksestä tuli mieleen eräs S. Albert Kivisen kuudentoista vuoden takainen yleisönosastokirjoitus:

    “Ensinnäkin naiivi arvorelativismi. […] Onko niin varmaa, että [arvot] ovat suhteellisia? Ajatellaan, että joskus kambrikaudella jokin trilobiitti hautautui mutavyöryyn ja kuoli kärsittyään tuntikausien ajan kovia tuskia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tuo tapahtuma oli paha asia ja että edelleen on itsessään paha tosiasia, että sellaista on tapahtunut; tämä kaikki riippumatta meidän tiedostamme ja arvostuksistamme.”

    ( http://yliopistolehti.helsinki.fi/1997_10/ylpuhe.htm#a1 )

    Aina, kun tämä palaa mieleeni, olen itse sen jälkeen jonkin aikaa “taipuvainen ajattelemaan, että tuo tapahtuma oli jne.” Myöhemmin tämä taipumus hiipuu, mutta se palaa yleensä heti takaisin, kun jokin uusi ärsyke palauttaa tämän tekstikohdan mieleeni. Kuten nyt.

    • Moraaliset käytäntömme, sellaisina kuin haluamme niiden olevan, kehottavat minua hyväksymään normin X, joka sanoo että jokin on oikein, väärin, rumaa, jne. Samojen käytäntöjen mukaan, se mitä X sanoo rumaksi, olisi rumaa, vaikka minä en jostain syystä X:ää hyväksyisikään. Normin ja sen sovelluksen välinen suhde on (jossain mielessä) käsitteellinen, kun taas normin ja sen hyväksynnän suhde on kontingentti. Näillä on erilaiset modaaliset ominaisuudet. Silti niillä on erilaiset modaaliset ominaisuudet, koska moraaliset käytäntömme antavat niille erilaiset ominaisuudet.

      Kaikki viimeaikaiset kirjoitukseni ovat aika hapuilevia, joten arvostan kommentteja. Olen lukenut (osin uudestaan, osin ensimmäistä kertaa) Allan Gibbardin tuotantoa, joka on hyvin inspiroivaa näissä teemoissa, mutta myös hiukan vaikeasti sulatettavaa.

  2. Mä alan olla orastavasti juovuksissa, joten en tänä iltana kykene kovin analyyttiseen vastaukseen. Mutta muutama rönsyily:

    Pitänee varmaan erotella eri tyyppisiä konflikteja (tai eri tapoja hahmotaa / arvottaa / jäsentää konflikti.)

    Esimerkiksi, jos näen jääkiekkokaukalossa Suomen ja Venäjän jääkiekkojoukkueiden ottavan yhteen, minulle on varsin yhdentekevää kumpi osapuoli voittaa. Eikä minulle tule vaivaantunut olo siitä, etten osaa valita puoltani. Sillä tällaisessa konfilktissa vastakkain eivät ole “hyvä” ja “paha”, vaan ainostaan “me” ja “ne”. Rähäkkää käydään siitä, kumman puolen edustajat ovat kovempia, nopeampia ja taitavampia – eikä minun tarvitse samaistua jompaan kumpaan osapuoleen.

    Sitten on tietysti klassisia konfilkteja. Niinkuin sellainen, jossa suurempi valtio provosoimatta hyökkää pienemmän valtion kimppuun pyrkien miehitykseen tai aluevaltaukseen. Yleinen moraalitaju kuitenkin sanoo, että valloittaja on “paha” ja omaa aluettaan puolustava pienempi osapuoli on “hyvä”. Tai, no, samat suhteet varmaan pätee, vaikka valloittaja olisi pieni ja valloituksen kohde suurempi.

    Kolmas konfliktityyppi on sellainen, jossa (ainakaan minun) ei tee mieli samaistua kumpaankaan osapuoleen, vaan koen taipumusta miettiä “jos itse olisin samassa tilanteessa, niin mitä olisi kannattanut tehdä toisin jotta konfilkti olisi vältetty?” – koska en jaksa keksiä mielikuvitusesimerkkiä, viittaan esim. siihen, kun lapsena kuuntelin vanhempien riitoja, tai nielin isoveljen taholta tulevaa väkivaltaa. Sisäsyntyinen moraalitaju sanoi, että tällaiset konfliktit ovat epäarvo – hienoa ei ole samaistua voittajaan, ei ole järkeä valita kumpi osapuoli on oikeassa ja kumpi väärässä. Sillä inhimillistä olisi etsiä tapoja ratkaista konfliktin taustalla olevia juttuja ilman että ajaudutaan avoimeen konfliktiin.

    Jollain tavalla luulen, että suuri osa maailmanpolitiikassa käydyistä konflikteista itse asiassa ovat tuota viimeistä tyyppiä. Konflikteja, jossa vastakkain eivät ole “hyvä” ja “paha”, vaan ikäänkuin turhia ja tarpeettomia konflikteja, joissa on ainoastaan häviäjiä. Konflikteja, jotka johtuvat siitä, että osapuolet eivät halua neuvotella keskenään, eivät ymmärrä toisiaan, eivät arvosta eivätkä kunnioita toisiaan.

    Tai, no, tosielämässä eri konfliktityypit varmaan sekoittuvat toisiinsa. Joten, Matin näkökulmaa laajentaakseni, ainakin omalta osaltani sanoisin että kun näen rähinän, minulla on eläimellinen dispositio yrittää ymmärtää mistä rähinässä on kyse – onko tämä sellainen rähinä jossa selkeästi voin samaistua jompaan kumpaan osapuoleen ja toivoa tämän voittoa, vai onko tämä sellainen rähinä jonka koen yhdentekeväksi, vai onko tämä rähinä, jonka koen tarpeettomaksi ja yritän taustoja selvittämällä oppia jotain siitä, miten vastaavan rähinän uusitumisen tai toisintumisen voisi välttää.

    Tukholman mellakat lienevät kouriintuntuva esimerkki? En koe tarvetta olla maahanmuuttajien puolella virallista yhteiskuntaa vastaan. Koen tarvetta etsiä puolin ja toisin tapoja joilla konfliktin syyt korjattaisiin – suurempi vastuu tässä lienee yhteiskunnalla ja kantaväestöllä, sillä heillä kuitenkin on enemmän resursseja kuin rähinään äityneillä syrjäytyneillä.

    • Erkan erottelut ovat hyviä, kannattaa kirjoittaa Dionysoksen merkeissä. Minulla taisi olla mielessäni suunnilleen seuraavan tapauksen kaltaiset esimerkit.

      Öljynporaus helpottuu Jäämerellä. Poratako vai ei? A, hän on öljy-yhtiön osakkeenomistaja Espoosta, sanoo että poraaminen on okei. Gibbardin mukaan hän hyväksyy normin joka sallii poraamisen siinä kontekstissa jossa hän itse on. B, ympäristönsuojelija Helsingistä, sanoo että poraaminen ei ole okei. Hänen norminsa ei kiellä poraamista siinä kontekstissa missä hän itse on.

      Se kieltää sen siinä kontekstissa jossa A on. Ja siksi näiden kahden normin välillä on konflikti, Jos ne koskisivat vain mikä on okei A:lle ja B:lle konteksteissaan, konfliktia ei olisi. Mutta ne sallivat/kieltävät jotain kenelle hyvänsä x, jos x olisi kontekstissa jossa A aktuaalisesti on.

      • Oletetaan että olisi valtakulttuuri A, jonka mielestä vähemmistöjä tulee suvaita ja samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat okei.

        Valtakulttuurin sisällä olisi uskonnollis-etninen vähemmistö B1, joka olisi sitä mieltä, että valtakulttuuri saa olla sellainen kuin se on, mutta ryhmän B1 sisällä homoutta pidetään syntinä ja samaa sukupuolta olevat eivät saa mennä naimisiin.

        Lisäksi olisi rinnakkainen ryhmä B2, jonka mielestä homous olisi niin ikään syntiä, ja valtakulttuuri A olisi heidän silmissään syntinen ja heidän pyrkimyksenä onkin muuttaa demokratian keinoin A:n lainsäädäntöä niin, että homoudesta tulisi kiellettyä koko valtakulttuurin alueella.

        Käsittääkseni A ja B2 ovat nyt kutakuinkin Matin kuvaamassa konfliktitilanteessa: niillä on ikäänkuin toisensa poissulkevia vaatimuksia?

        Entä sitten A ja B1 ? Määrääkö A:n suvaitsevaisuus-normi, että A ei puutu siihen, jos B1 kieltää homoliitot omilta jäseniltään? Vai edellyttääkö A, että B1:n on kaikilta osin noudatettava A:n lainsäädäntöä ja sallittava homoliitot myös oman kulttuuripiirinsä sisällä?

  3. Erkka: A:n ja B1:den välillä on konflikti, koska tulee olemaan tapauksia, joissa yritys soveltaa kummankin normeja on ristiriidassa. Silloin toisten normien on voitettava, koska ei ole olemassa mahdollista tilannetta, joissa kumpikin toteutuu. Käytännössä tämän voi välttää, jos A rajoittaa suvaitsevaisuusnormejaan eksplisiittisellä tai implisiittisellä kulttuurirelativismilla. Kysymys monikulttuurisuudesta on osaksi kysymys siitä, kuinka paljon relativismia valtakulttuuri voi sietää. B-kulttuureihin syntynyt homoseksuaali saa erilaisen kohtelun valtakulttuurin taholta vain siksi, että hänen vanhempansa ovat B-ihmisiä. Tämä on hyvin lähellä apartheidia. Jos A-kulttuurilla on velvollisuus kohdella kaikkia yksilöitä yhdenvertaisesti, se ei voi hyväksyä relativointia. Perusoikeuksia lievemmissä tapauksissa relativismi voi tietysti olla harmitonta. Kysymys on myös siitä, onko A-kulttuurissa liberaalit yksilöitä koskevat suvaitsevaisuusnormit, vai eri yhteisöjen rinnakkaineloa helpottavat suvaitsevaisuusnormit. Meillä länsimaissa oikeusvaltio “näkee sisään” yhteisöihin, eikä siksi voi suvaita suvaitsemattomuutta perusoikeuksien suhteen. Jossain Libanonissa kyse on yhteisöjen rinnakkainelon normeista.

    • Aiemmin olen miettinyt myös esimerkkinä romanien verikostoa. Vanhastaan heidän kulttuurinsa hyväksyy sen, että tapettu sukulainen kostetaan tappamalla syyllinen. Valtakulttuuri ei kuitenkaan tällaista hyväksy, edes vähemmistön perinteisiin tavoihin vedoten – mikä onkin ihan ymmärrettävää.

      Vaikka tässä tosiaan joudutaan sit pohtimaan, että mikä on “pahaa kulttuuri-imperalismia” ja mikä on “hyveellistä ihmisoikeuksien universtaalia puolustamista”. Eli, miksi valtakulttuurilla on oikeus määritellä, miten vähemmistön tulee muuttaa omia kulttuurisia normejaan.

      Mutta mitä nyt sitten pitäisi ajatella tällaisten konfilktien ratkaisemisesta? Voidaanko niitä joissain tapauksissa ratkoa äänestämällä? Arumentoimalla ja keskustelemalla kunnes löytyy konsensus? Vai meeks se vain niin, että vahvempi määrää normit ja asettaa väkivaltakoneiston valvomaan että yksilöt noudattavat normeja?

      Esim. öljynporausta koskevassa esimerkissä päätös syntynee edustuksellisen demokratian koneistossa, johon sitten eri tahot pyrkivät lobbaamalla vaikuttamaan, ja lopputulos ratkeaa jonkun instanssin äänestyksellä? Jolloin äänestyksen tulos ei välttämättä ratkea sillä perustella, mikä näkökulma on rationaalisesti ja parhaiten perusteltu, vaan mukana vaikuttamassa ovat erilaiset taloudelliset ja poliittiset intressit?

      • Valtakulttuurilla ei ole mitään erityistä oikeutta määrätä kuinka tehdään, koska valtion ei pidä olla enemmistön instrumentti kulttuuristen mieltymyksiensä läpi runnomiseen (ellei sitten Maon tapaan ajatella, että kaikki oikeus lähtee kliväärin piipusta). Toiseksi kulttuurin normit ovat eri asia kuin yksilöiden omat käsitykset hyvästä ja oikeasta.

        Vähemmistö voi hyvin olla oikeassa joissain asioissa. Kyllähän minunkin moraaliset kantani ovat usein vähemmistömielipiteitä, vaikka jossain toisessa mielessä kuulun suomalaiseen valtakulttuuriin.

        Sitten on sellaisia asioita, joissa ei ehkä ole varsinaisesti oikeaa ja väärää, joten ne ovat valinnaisia. Pitää huomata, että äänestäminen ja konsensusmenettelytkään eivät ole lähtökohtaisesti neutraaleita. Täysin neutraalia ratkaisumenetelmää ei ole.

        Yksi kysymys, josta bloggaan pian erikseen, koskee kompromissia. Selvästi kompromissi on useimmiten parempi kuin esimerkiksi avoin väkivalta, vaikka kompromissi jättääkin kaikki osapuolet hiukan tyytymättömiksi – kaikkien on luovuttava jostain, mutta kaikki voittavat rauhan tuoman edun. On kuitenkin tapauksia, joissa normimme sanovat, että kompromissia ei voi tehdä. Verikosto-perinne on jotain, jonka kanssa moderni oikeusvaltio ei oikein voi elää.

  4. Menin vastauksessani ehkä liian nopeasti siihen, että valtakulttuuri=lainsäädäntö. Entä jos valtio ei toistaiseksi ole mukana kuvassa, eli kyse on kulttuurieroista, joista ei ole lakeja säädetty.

    Valtakulttuurin ja vähemmistön näkemykset hyvästä elämästä eroavat. Kyse ei ole vain siitä, että yksi pitää suklaasta ja toinen vaniljasta. Kyse on siitä, että tietyissä tapauksissa normien soveltaminen johtaa ristiriitaan, joten toisen normin on väistyttävä.

    Ei ole mitään erityistä syytä, miksi valtakulttuurin pitäisi saada sanella mitä tehdään. Yksi mahdollisuus on hyväksyä kulttuurirelativismi sikäli, kuin kyse on yhteisöjen sisäisistä asioista. Rajoitamme normimme vain omien keskuuteen. Meidän ja muiden välillä on yhä erimielisyys siitä, mikä olisi oikein, mutta avoin konflikti vältetään.

    Tämä kuitenkin on varsin essentialistinen kuva kulttuureista ja yksilöistä. Entä jos toisen kulttuurin jäsen ei halua enää alistua ryhmänsä normeihin? Kuka sanoo, että hänen pitäisi? Ristiriidasta tekee vielä vaikeamman, jos toinen kulttuuri on kollektivistinen ja toinen ei.

    Otetaan vaikka lisääntymistä koskevat päätökset. Toisen porukan mielestä se on jokaisen oma asia kenen kanssa lisääntyy, toisen porukan mielestä yhteisöllä on legitiimi intressi asiassa. Ainoa mahdollisuus erimielisille yksilöille olisi jotenkin erota kulttuuristaan ja liittyä toiseen. Pakolaisuus on aika rankka valinta, jos siteet perheeseen ja ystäviin on katkaistava.

    Tämä “exit”-vaihtoehto on kuitenkin epäreilun tuntuinen. On varmasti hyvä, jos sellainen yleensä on – monilla ei ole paikkaa johon paeta. Mutta vaihtoehto on epäreilu, koska se antaa kaiken kulttuurisen määrittelyvallan ryhmän vanhoillisille tai fanaattisille moraalinvartioille.

    Eikö oikea monikulttuurisuus olisi myös yksilön oikeutta kulttuuriinsa, vaikka ei hyväksyisikään kaikkia sen nimissä esitettyjä asioita. Hänellä pitäisi siis olla “ääni” kulttuuriaan koskevissa normeissa.

    No, ajatus harhaili taas.

    • Ajattelun sfääreissä kun ei ole valmista karttaa, niin harhailu on useimmiten ihan hyvä tapata edetä johonkin =)

      Verikosto on siitä vaikea esimerkki, että esim. valtioiden välisessä sodankäynnissä yksilöillä on lupa tappaa toisiaan. Mutta valtion sisällä esim. moottoripyöräjengeillä ei ole lupa selvitellä välejään tappamisen keinoin, ilman että valtio puuttuu asiaan (vaikka jengiläiset itse voivat kokea suurempaa lojaliteettia omaa jengiään kuin valtiota kohtaan, joten heidän kokemusmaailmassaan jengin puolustaminen on kovempi arvo kuin valtion puolustaminen.) Samoin romanikulttuurissa on ehkä vanhastaan ajateltu, että tiettyjen reunaehtojen vallitessa tappaminen on sallittua. Ööö, yritän nyt siis kuvata sitä, että erimielisyys / konfilkti ei ehkä koske itse tappamista, vaan sitä, miten määritellään nuo reunaehdot; milloin ja missä olosuhteissa tappaminen on luvallista.

      Itsekin näkisin jotenkin niin, että asiat muuttuvat vaikeiksi, jos luutuneet ja pysähtyneet kulttuuripiirit vain käyvät jonkinlaista valtataistelua siitä, kuka saa määrittää milläkin maantieteellisellä alueella noudatetun lainsäädännön ja normiston – mielenkiintoisin kysymys kai koskeekin juuri sitä, mikä mahdollisuus kunkin kulttuuripiirin yksittäisillä jäsenillä on vaikuttaa omaan kulttuuriinsa ja sen arvoihin.

      Hieman oikaisten; jotenkin tähän liittyy se, miksi minusta oli hassua, että itsenäisyyspäivän juhlien aikaan Oinosen “homot tanssii”-kommentti pääsääntöisesti yksikantaan lytättiin kärjistäen tyyliin “ei noin saa ajatella!” – kun jos meillä olisi aidosti keskusteleva ja uudistumiskykyinen kulttuuri, niin siinä eriäviä tai poikkeavia mielipiteitä esittäviin yksilöihin suhtauduttaisiin ennemminkin asenteella: “ai, kerro lisää ja perustele mielipiteesi. Kuunteleme perusteluitasi, esitämme lisäkysymyksiä ja vastaväitteitä ja toivomme kuulevamme pitäviä vastaperusteluita. Mikäli keskustelun kuluessa ilmenee, että perustelusi eivät ole järin uskottavia, niin emme tule muuttamaan yleistä normi-ilmastoa toivomaasi suuntaan. Mutta periaatteessa sinulla olisi tähän mahdollisuus, esittämällä hyviä ja uskottavia ja painavia argumentteja.”

      Mutta tämähän on vain minun toiveeni. Ja luulen, että tämänkaltaiset ajatukset joutuvat kanssa sivuamaan kysymystä siitä, mitkä ovat asioita joista voi tehdä kompromissin.

      Esimerkiksi: kannabis on nykyään laitonta, mutta nähdäkseni silti asia, josta voi käydä rationaalista lainsäädännöllistä keskustelua. Myös pedofilia on laitonta, mutta en oikein näe että sen laillistamisesta voisi keskustella kovin järkevästi loukkaamatta perustavia ihmisarvoja (eli, pedofilian suhteen ei varmaankaan voida tehdä mitään kompromisseja. Jos hyväksytään perustavat ihmisarvot, niin hyväksytään myös se, että pedofilia on väärin, aina ja ehdoitta. Tosin lainsäädännölliseksi rajaksi jää tässäkin määritellä se, milloin yksilö lakkaa olemasta lapsi.)

      • Olen periaatteessa ihan samaa mieltä kanssasi. Oinosen, Halla-ahon ja muiden vastaavien kanssa kyse on kai siitä, että heidän korttinsa on jo katsottu, heidän pelinsä tiedetään. Argumentoinnin aika alkaa olla ohi.

        Negatiivisinta tässä tietenkin on, että julkinen moralisointi, johon yhtä hyvin vihreät kuin kokoomuksen liberaalit voivat yhtyä, vaikuttaa sievistelyltä. En itse ole kiinnostunut ruman puheen siistimisestä vaan ihan muista päämääristä.

  5. Ongelma (ehkä?) on osin siinä, että lainsäädännön keinoin pystytään puuttumaan tekoihin sitten kun ne ovat tapahtuneet. Esimerkiksi, jos työnantaja jättää työnhakijan palkkaamatta siksi että hakija on homo, niin tähän voidaan puuttua ja sanoa ettei työnhakijaa saa syrjiä sukupuolisen suuntautuneisuuden kannalta.

    Mutta en ole ihan varma, että välittyykö lainsäädännön vaikutus siitä sit hiljalleen myös ihmisten yleiseen ajatteluun ja tapaan kokea maailmaa? Jos sit lainsäädännön mukaisesti homo valitaan työpaikkaan, mutta työpaikalla hän saakin kuulla jatkuvaa pientä naljailua ja pilkkaa, kuitenkin niin, ettei se vielä riittävästi täytä rikoksen tunnusmerkkejä? Mielestäni tämä taso on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin selkeiden rikosten kitkeminen.

    Mutta muutos ihmisten mielissä ja sydämissä tulee ehkä vain sitä kautta, että ihmiset itte ajattelis asioita ja olisivat valmiita myös muuttamaan mielipiteitään, sen sijaan että yks kantaan pitäisivät kiinni kerran omaksumistaan näkemyksistä. (tämä on nyt siis yksilötason näkökulma tuohon ylempänä mainittuun kulttuurin uudistumiseen? Millä ehdoilla yksilön tai kokonaisen kulttuurin arvot ja asenteet voivat muuttua ja uudistua?)

  6. uschanov

    Koen halua kommentoida myös tätä “eläimelli[stä] dispositio[ta] rähinän nähdessämme samaistua toiseen, ja vain toiseen osapuoleen, tai kokea olomme epämukavaksi, jos jokin estää samaistumisen”.

    Itselläni sitä nimittäin ei ole. Jos en pysty samaistumaan kumpaankaan osapuoleen, se herättää minussa päinvastoin erikoista valtaistumisen (= ’empowerment’) tunnetta tai jopa jonkinlaista ylemmyydentuntoa.

    En pysty samaistumaan kumpaankaan osapuoleen esimerkiksi sellaisissa mittelöissä kuin Hitler vs. Stalin, analyyttinen vs. mannermainen filosofia, Saddam Hussein vs. ajatollah Khomeini, teismi vs. ateismi tai Israel vs. palestiinalaiset. Ja tämä tekee niistä minulle pikemminkin helpompia ja houkuttelevampia ajattelun kohteita kuin vaikeampia.

    • Minun pitäisi kirjoittaa tuo alkuperäinen teksti paljon huolellisemmin uudelleen, mutta hyvä että se herätti näin paljon kommentteja raakana. Minäkään en mainitsemissasi konflikteissa ole väkisin valitsemassa puoltani. Tilanne mikä oli mielessäni pitäisi kuvailla tarkemmin, esimerkiksi ei niin yleistasolla, että Israel vs. palestiinalaiset. Kun kuitenkin näen televisiossa palestiinalaispojan heittävän kivellä panssarivaunua, josta vastataan rynnäkkökiväärillä, minulla on eläimellinen dispositio ottaa puoleni. Tämä johtaa suoraan pohtimaan tapahtumien kehystämistä Tversky-Kahneman mielessä.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: