fundamentalismia


Fundamentalisti tarkoittaa nykykielessä epämiellyttävää kiihkoilijaa. Esimerkiksi ateisteja voidaan nimittää fundamentalisteiksi, jos he eivät pehmennä uskon puutettaan jonkinlaisella kulttuurirelativismilla. Tietoteorian kannalta kadehdin fundamentalisteja, koska he pelaavat avoimilla korteilla. Kun fundamentalisti ilmaisee uskonsa käyttämällä lausetta X, ja X:n kirjaimellinen merkitys on tarpeeksi selvä, tiedämme mitä hän uskoo, ja mikä on sen kanssa yhteensopimatonta.

Ei-fundamentalistit joutuvat turvautumaan hyvin monimutkaisiin epistemologisiin strategioihin, ja usein myös pahasti sotkeutuvat niihin. Tämä vaikeuttaa viestintää heidän kanssaan.

Ei-fundamentalisti sanoo että X, mutta meillä ei ole lupaa päätellä, että hän uskoo X:n kirjaimellisen merkityksen todeksi. Ei-fundamentalisti vaatii, että kunnioitamme hänen vaakumustaan että X, mutta ei suostu kertomaan mikä tuon vakaumuksen sisältö on.

Erotan toisistaan muutamia ongelmia, joihin en ole löytänyt minkäänlaista tyydyttävää ratkaisua uskonnonfilosofiasta.

1) Ei-fundamentalistin mielestä fundamentalismi (ja ateismi) ovat karkeita, koska X pitää tulkita metaforisesti. Yleensä kuitenkin metafora on runollinen ilmaus, jonka olennainen sisältö voidaan selittää myös epämetaforisesti. OK, X on metafora. Minkä metafora se on? Mikä on se kirjaimellinen sisältö, jonka runollinen ilmaus X on? On tyypillisesti hyvin vaikea löytää uskonnollisten “metaforien” varsinaista sisältöä. Herää epäilys, että ne eivät varsinaisesti olekaan metaforia.

2) Mikä on X:n kirjaimellisen merkityksen ja metaforisen sisällön suhde? Onko jotain tulkintasääntöjä, joilla pääsemme yhdestä toiseen, vai liittyvätkö nämä kaksi sisältöä toisiinsa täysin mielivaltaisella tavalla? Jeesuksen vertaukset ovat kyllä usein ymmärrettäviä, mutta liike on konkreettisesta uskonnolliseen.

3) Ei-fundamentalistin ajattelussa osa väitteistä ymmärretään kirjaimellisesti, osa metaforisesti. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että Jeesus oli historiallinen henkilö, mutta hänen ihmetekonsa ja neitseellinen syntymänsä ovat metaforia. Onko siis olemassa jokin kriteeri, jolla voimme poimia erilleen ne lauseet, jotka ilmaisevat tavanomaisia propositioita? Mikä tämä kriteeri on, eli mitkä ovat pelin säännöt?

4) Selvästikin kirjaimellisena ja metaforisena pidetyt väitteet ovat historian kuluessa vaihdelleet. Kuinka ei-fundamentalisti selittää tämän statuksen vaihtelun?

Jos otetaan hitaammin, kun joku sanoo uskovansa todeksi että “a on F”, meillä on syytä olettaa, että hän uskoo proposition, joka määrittyy kompositionaalisena tuloksena kun F:n merkitys predikoidaan a:n merkitykselle. Mutta ehkä hän lisää, ettei usko näin määrittynyttä propositiota, vaan toisen, joka on sen metaforinen merkitys.

Tämä on OK, mutta nyt meidän on kysyttävä mikä propositio tämä toinen on, ja kuinka se määrittyy. Seuraavana siirtonaan ei-fundamentalisti saattaa sanoa, ettei kyse olekaan suhteesta mihinkään propositioon. Vaan ei-propositionaalisesta asenteesta. Mutta silloin olemme täysin pimeässä hänen uskonsa merkityksen suhteen. Fundamentalistilla on helpompaa.

Advertisements

  1. Koen omaavani vakaumuksen, jota ehkä voitaisiin kutsua uskonnolliseksi. Lisäksi tietoteoreettiset näkemykseni ovat selkeästi ei-fundamentalistisia. Ja olenkin viimeaikoina miettinyt kirjoittavani jotain juuri näistä teemoista, joten tämä blogipostauksen lukeminen oli oikein virkistävä aamupäivän aivojumppa!

    Koetan muotoilla joitakin ajatuksia – en usko että saan kertaistumalta aikaiseksi mitään kovin hiottua vastausta, mutta toivottavasti ainakin jotakin mikä voisi viedä keskustelua eteenpäin (koska itse ainakin erittäin mielelläni kävisin hidasta kirjallista keskustelua tästä teemasta)

    Ensiksi, en voi sanoa puhuvani yleisesti “ei-fundamentalistisesti uskovien” puolesta; itse asiassa en tiedä millaisia tietoteoreettisia ja uskonnonfilosofisia näkemyksiä heillä on. Joten ajatukseni ovat puhtaasti henkilökohtaisia, ja siksi yhteiskunnallisen keskustelun kannalta epärelevantteja.

    Perinteisen näkemyksen mukaan uskonnollinen vakaumus voidaan muotoilla sarjaksi propositionaalisia väitelauseita, joiden uskotaan olevan ehdottoman tosia. Joidenkin mielestä väitelauseiden totuutta ei voi perustella järjellisesti, ne vaan pitää uskoa jumalaisen ilmoituksen perusteella – toisten mielestä uskonopit ovat myös perusteltavissa – ja joitakuita ei mitenkään häiritse se, että nykyisin totena pidettyjä uskonoppeja on historian kuluessa muuteltu erilaisten kokousten, uskonpuhdistusten tms. myötä. Kunkin suuntauksen edustaja vain uskoo että heidän lausekokoelmansa on se oikea ja muut ovat väärässä.

    Uskonnonfilosofisesti itsekriittisenä henkilönä aloin tarkastella omaa vakaumustani, ja jouduin lopulta toteamaan että se, mikä itselleni on uskonnollisella saralla oleellista, ei ole mitään sellaista jota voitaisiin vangita väitelauseiksi. Mutta mitä tästä seuraa? Tarkoittaako se sitä, että uskonnollinen kokemus tai vakaumus on jotain (emotionaalista?) huttua joka ei tarkasti ottaen tarkoita yhtään mitään, koska se ei kykene esittämään maailmaa koskevia väitelauseita? Vai tarkoittaako se sitä, että fundamentalismi uitetaan sisään sivukautta, uskoen että on jotain ei-propositionaalista varmaa tietoa jolla perustellaan sitten esim. moraalifilosofisia propositioita?

    Jotta hommaan tulisi mitään tolkkua, joudutaan siis yleisemmin tarkastelemaan sekä tietoteoriaa että kielen filosofiaa ja kysymään, onko olemassa jotain muutakin kuin propositionaalisista väitelauseista koottua tietoa – ja jos on, niin voidaanko siitä puhua jotenkin järkevästi? Käsittääkseni kysymys metaforista liittyy juuri tähän.

    Ainakin itse olen ihmiskuvan tasolla sitä mieltä, että ihmisen kokemusta maailmasta konstruoi muukin kuin hänen uskomansa propositionaaliset väitelauseet. Ihmisen mielessä on suuri määrä esi-käsitteellistä prosessointia, joka muotoilee sitä, millaisena ihminen kokee maailman, itsensä, toiset ihmiset ja suhteet näiden välillä. Usein sitten on niin, että kun ihminen lähtee rakentamaan jonkinlaista älyllisesti muotoiltua selkeää maailmankuvaa, niin hänen maailmankuvalliset propositionaaliset uskomuksensa heijastelevat noita esi-käsitteellisiä rakenteita, ja siksi asiasta puhuminen menee kovin vaikeaksi – ainakin itse olen sitä mieltä että ensisijaisia ja oleellisia ovat nimenomaan ne esi-käsitteelliset jutut, ja propositionaaliset uskomukset vain epämääräisesti kuvaavat niitä.

    Ai mitkä esi-käsitteelliset jutut? Onko tämä nyt ollenkaan filosofian alaa, vai pitäisikö turvautua esim. psykologiseen tutkimukseen siitä, miten ihmisen aitsinelimet ja keskushermosto prosessoivat dataa? Ehkä. Mutta en nyt sotkeennu siihen vaan jatkan vielä hetken nojatuolifilosofisella linjalla;

    Varhaisteini-ikäisenä koin, että maailma on jonkinlainen mekaaninen koneisto, ja kaikki toiset ihmiset ovat potentiaalisia kilpailijoita, jotka taistelevat samoista resursseista, käyttäen erilaisia vallan ja väkivallan muotoja kanssakilpailijoitaan vastaan. Ja jotta maailma ei taantuisi täydeksi sotatantereeksi, niin sitten ihmisillä vaan on jonkinlainen moraalikoodi sekä yhteiskunnan tasolla säädetyt lait, joilla pyritään kontrolloimaan sitä, mitkä ovat sallittuja kamppailun keinoja. Mielessäni kuitenkin koin, että tässä mallissa saattaa olla jotain vikaa, ja uppouduin lukemaan zen-buddhalaisuutta ja taolaisuutta käsittelevää kirjallisuutta, hortolin metsissä ja kokeilin omaehtoisia meditaation muotoja sekä loputonta maailmankuvallista reflektiota.

    Lopulta päädyinkin järisyttävään kokemukseen siitä, että maailma onkin yksi suuri elävä kokonaisuus, että kaikki me näennäisen irralliset yksilöt olemmekin suuren kokonaisuuden saumattomia osia. Tästä kokemuksesta kumpusi mm. itselleni uusi perusta moraalille; maailma ei enää olekaan taistelukenttä, vaan evoluution tanssisali jossa loputtoman moniulotteiset oliot syntyvät, kasvavat, kuolevat, kieppuvat yhteisessä elämän virrassa luoden toinen toistaan huimempia kauneuden muotoja. Ihminen voi sit joko kieltää osansa tuossa virrassa ja taistella vastaan, tai sit löytää paikkansa kosmisessa kokonaisuudessa ja hakea harmoniaa.

    Luulin aluksi, että tuon kaltaisella uskonnollisella kokemuksella on vaikutusta propositionaalisesti muotoiltuihin uskomuksiin – sellaisiin kuten “ihmisellä on kuolematon sielu, joka kuoleman jälkeen päätyy kaikkinäkevän tuomarin arvioitavaksi”. Koin että tuollainen uskomus vahvistaa uskomusta yksilön erillisyydestä ja irrallisuudesta, ja siksi pidin propositiota vääränä. Halusin korvata sen propositiolla, joka paremmin kuvaisi sitä, ettei yksilö ole metafyysisesti erillinen, vaan pohjimmiltaan vain osa suurempaa elämänmuotoa. Samaan tapaan kuin emme ajattele verisuonissamme liikkuvia valkosoluja täysin itsenäisinä olentoina, vaan oman elimistömme osina.

    Yliopisto-opintojen myötä päädyin kuitenkin siihen, ettei ole mielekästä korvata yhtä propositiokokoelmaa toisella. Kun voi vaan hylätä koko yrityksen muotoilla fundamentalistisesti perusteltuja uskonnollisia väittämiä. Uskonnossa oleellista minulle on tuo kokemus, tai oikeammin se, miten henkisen prosessin kautta oma tapani kokea maailmaa on muuttunut.

    Tämä prosessi on lähtökohtaisesti henkilökohtainen, en näe mitään keinoa tuputtaa sitä toisille. Sitäpaitsi voihan olla, että jotenkin terveemmissä oloissa kasvaneet ihmiset jo valmiiksi kokevat myötätuntoa maailman muita olioita kohtaan, eivätkä tarvitse tähän mitään tuskallista prosessia ja järisyttävää valaistumisen kokemusta. Jokaisella on oma polkunsa, enkä voi edes lähteä julistamaan että tämä itselleni hyvältä tuntuva tapa kokea olisi se oikea johon muidenkin pitää pyrkiä.

    No niin. Vastaus venyy pitkäksi ja uhkaa ajautua epämääräiseksi. Koetan siis kiteyttää ja formalisoida:

    1. mielestäni “uskonnossa” on kyse siitä esi-käsitteellisestä tavasta, jolla ihminen kokee maailman ja itsensä

    2. tuota tapaa voidaan osittain kuvata propositionaalisilla väitelauseilla, kuten “ihminen on luonnostaan itsekäs” tai “ihmiset voidaan luokitella kuuluvaksi eri rotuihin, ja eri roduilla on niille ominaiset piirteet ja toiset rodut ovat parempia kuin toiset, ja ylemmillä roduilla on oikeus raivata alemmat rodut pois tieltä.” tai “me olemme kaikki suuremman Jumalan luomuksia ja meidän tulee kunnioittaa elämää sellaisena kuin Jumala on sen luonut.” tai “me olemme perisyntisiä ja joudumme kuoleman jälkeen kidutukseen paitsi jos tämän elämän aikana liittymme tähän uskonlahkoon jonka Mestari on meille neuvonut” tai “kaikki elämä on pohjimmiltaan hyvää, pyhää ja kaunista, ja on ihan kiva olla yhdessä muiden kanssa” tai “mua ei ahdista tällaiset jutut. Milloin syödään?”

    3. Jotta hommaan tulisi tarkemmin tolkkua, pitäisi tietysti yksityiskohtaisemmin keskutella siitä, mitä nuo hämärät esi-käsitteelliset kokemusta muovaavat prosessit oikein ovat. Tarkemmin perustelematta väitän, että nuo esikäsittelliset prosessit ja rakenteet eivät ole muuttumattomia, vaan voivat yksilön elämän ja henkisen prosessin myötä muutua. Uudenlaisten propositoiden omaksuminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että esi-käsitteellinen kokemus muuttuisi, vaan tähän tarvitaan aina jotenkin henkilökohtainen prosessi, jota ei voi täysin sanoilla välittää toisille.

    4. Uskonnonfilosofisesti ja tietoteoreettisesti itsekriittinen henkilö voi siis yhtä aikaa hyväksyä oman uskonnollissävytteisen vaikaumuksensa, sekä sen ettei hänellä ole keinoa tietää, onko hänen vakaumuksena ehdottomalla perustalla lepäävä absoluuttinen totuus, joka voitaisin kirjoittaa pyhäksi kirjaksi ja sellaisena julistaa maailmalle. Hän löytää itsensä maailmaan heitettynä, ja koittaa siitä sit vaan hahmotaa ja kokea maailman jotenkin, tiedostaen että todellisuus on aina suurempi kuin ihmisen tietokyky.

    Anteeksi floodaus. Aihe on hautunut päässäni yli kymmenen vuotta, tämä on ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin kun yritän jotain jäsentynyttä tästä kirjoittaa.

    • Kirjoittelen hiukan impressionistisesti, palaan numeroituihin pointteihisi toisessa vastauksessa. Käsitin että olemme yhtä mieltä suunnilleen tästä:

      Propositionaalisesti eksplisiittinen perustuu implisiittiseksi jäävälle taustalle. Tämä tausta ei ole mikään homogeeninen asia, vaan monia asioita. Taitoja, know-how’ta, käytäntöjä, psykologisia taipumuksia ja biasta, kontekstin presuppositioita, jopa evolutionaarisesti syntyneitä kategorisoinnin tapoja (esim. maailman jakaminen eläviin olentoihin ja elottomiin kappaleisiin). Osan tästä koemme meitä suuntaavana ja kannattelevana maailmasuhteena, osa on subjektin tavoittamattomissa. Esimerkiksi visuaalisen havainnon muodostuminen on neurokomputationaalisesti monimutkainen tapahtuma, josta koemme vain lopputuloksen.

      Tämän taustan osatekijät ovat vaihtelevissa määrin tietoisesti tavoitettavissa. Kieli ei ole sama kuin tietoisuus, mutta kun jotain tuodaan kieleen, se tiedostetaan tavalla joka sallii julkisen kritiikin ja toiminnan suuntaamisen.

      On luonnollista kysyä kuinka tosi kielellinen ilmaisu kokemukselle on. No, mielestäni se ei ole mitenkään epätosi. Se ei vain kerralla voi vangita koko kokemuksellista matriisia. Kielellinen käsitteellistäminen on siis epätäydellistä, mutta ei välttämättä epätotta.

      Tässä kohtaa on syytä erottaa myös tarkkailijan ja subjektin näkökulma. Tarkkailijan näkökulmasta voidaan kuvailla kaikki ympäristöä ja organismia koskevat tosiasiat periaatteessa oikein, mutta tietysti vain kokija maistaa miltä mansikka maistuu.

      • Tässä joitakin yleisiä ajatuksiani uskonnosta.

        Meillä on ehkä taipumus ajatella, että koska kerran sellainen asia kuin institutionaalinen uskonto on olemassa, täytyy uskonnon olla jokin yhtenäinen ilmiö. On kuitenkin heti selvää, että uskonnoksi kutsuttu on hybridi.

        Historiaa rankasti idealisoiden, voi ajatella että esimodernina aikana kolme hyvin erilaista funktiota limittyi tiukasti yhteen “uskonnoksi”.

        (i) Maailman ja elämän synnyn ja toiminnan selittäminen, ts. miksi leopardilla on täplät ja mistä sadevesi tulee.
        (ii) Yhteisöllisten normien ylläpito, välittäminen ja säätely, ts. millainen käytös on kohtuullista ja siveää.
        (iii) Yksilöiden henkilökohtaiset “pyhän” kokemukset.

        Modernisaation ja sekularisaation myötä nämä funktiot eriytyivät. Tiede otti ensimmäisen, demokratia ja ideologiat toisen, taide ehkä osin yritti ottaa kolmannen. Näin uskonto voisi kadota jälkeä jättämättä ilman että mitään kuitenkaan varsinaisesti menetetään. Tämä katoamistarina tietysti on vain ateistien hurskas toive, ja nyt näyttää siltä että uskonto pikemminkin hautaa haudankaivajansa. Se ei kuitenkaan ole sama uskonto kuin ennen modernisaatiota.

        Mitä nuo yksilölliset pyhän kokemukset ovat? Ajattelen että ihmisellä on lajityypillinen valmius jonkinlaiseen transsendenssin kokemiseen, ja näiden kokemusten tulkinta joko funktion (i) tai (ii) kautta on uskonnon vanhinta kerrosta. Kokemus ei kuitenkaan tulkitse itseään, siitä on puhuttava toisten kanssa.

        Sana pyhä on tässä myös tyhjä paikanpitäjä. Jotkut uskonnolliset kokemukset ovat totaalisia hallusinaatioita, kuten jollain ayahuasca-tripillä koetut henkien kohtaamiset. Tällaisia kokemuksia on kuitenkin vähemmän, jos niitä ei tarkoituksella hanki.

        Tavallisempaa on jokin artikuloimaton yhteenkuuluvuuden, ykseyden tunne, sellainen everything will be allright -luottamus, joka saa maailman näyttämään epätäydellisyydessäänkin hyvältä. Tällainen tunnekokemus tuo ihmisiä yhteen ja poistaa turhaa pelkoa ja angstia. Selvästi tällaista kokemusta on luontevaa käyttää sosiaalisen etiikan, varsinkin konservatiivisen yhteisöllisyyden ylläpitoon (huom. en käytä tässä tai jatkossa sanaa konservatiivi pejoratiivisesti, vaan viittaan säilyttävään ja vakautta luovaan taipumukseen).

        Toisaalta pyhän kokemuksiksi voidaan nimittää myös eksistentiaalisen angstin, pienuuden, avuttomuuden ja kuolevaisuuden kosketuksia, jotka selvästikään eivät ole miellyttäviä.

        Jep, palaan numeroituihin pointteihisi seuraavaksi, oletko näistä pohdinnoista yleensä tai jostain erityisesti eri mieltä?

    • “1. mielestäni “uskonnossa” on kyse siitä esi-käsitteellisestä tavasta, jolla ihminen kokee maailman ja itsensä.”

      Tämä tekee kaikesta esikäsitteellisestä maailman jäsennyksestä “uskontoa”, toisaalta se vie uskonnon statuksen kaikelta käsitteelliseltä.

      Kuten toisessa vastauksessani sanoin, uskonnoksi kutsuttu on hybridi:
      (i) Maailman ja elämän synnyn ja toiminnan selittäminen, ts. miksi leopardilla on täplät ja mistä sadevesi tulee.
      (ii) Yhteisöllisten normien ylläpito, välittäminen ja säätely, ts. millainen käytös on kohtuullista ja siveää.
      (iii) Yksilöiden henkilökohtaiset “pyhän” kokemukset.

      Haluat luultavasti välttää ykköskohdan omassa asenteessasi, koska se on juuri sitä että väitetään hassuja epätieteellisiä propositioita.

      Kakkosen ja kolmosen vuoropuhelu on kuitenkin vielä nykyaikaa. Henkilökohtaisen kokemuksen ja yhteisöllisen etiikan vuoropuhelu ei ole ainakaan välttämättä pahassa mielessä fundamentalismia. Se tosin vaatii kokemuksen kielellistämistä tavalla tai toisella.

      Olen siis sitä mieltä, että esikäsitteellisestä jäsennyksestäkin (katso toinen vastaukseni) vain ns. pyhää koskeva osa kannattaa nimetä uskonnolliseksi.

      • Uskonnon pelkäksi henkilökohtaiseksi kokemukseksi pelkistäminen olisi myös epäuskottavaa. On kai ajateltava, että se perustuu tuollaiseen yksilön esi-käsitteelliseen ymmärrykseen, mutta muodostuu sosiaalisena ja symbolien välittämänä yhteisyytenä.

  2. Pauli

    Erkka, kiitos. Minkälaisia sosiaalisia verkostoja olet löytänyt uskonnollisten käsitystesi jakamiseen? Epäkäsitteellisestihän kokemuksiaan voi sinänsä jakaa missä vain, koska siinä se maailman ja itsen kokeminen juuri lie.

  3. Pauli, olen viettänyt metsäläiselämää ja yrittänyt toipua melko vakavasta masennuksesta, eikä oo vuosikausiin huvittanut jakaa mitään älyllistä kenenkään kanssa =) Mutta nyt oon ihan viime aikoina alkanut taas virkoamaan, ja tällainen blogikommunikaatio on tuntunut ihan hyvältä väylältä käydä keskustelua maailman ihmisten kanssa. Oma blogini taitaa auta tosta nimeni kohdalta linkkiä klikkaamalla – sieltä löytyy muutama kirjoitus joka vähän sivuaa näitä teemoja, ja oon miettinyt että ehkä voisin lähitulevaisuudessa kirjoittaa vielä jotain luonnonmystiikasta, syväekologiasta ja fenimistisestä etiikasta, että myös tietoteoriasta ja uskonnonfilosofiasta. Kaikki palaute on tervetullutta, koska dialogi on antoisampaa kuin monologi.

  4. Parahin Ankyrimato,
    kiitos paljon seikkaperäisestä vastailusta! Luullakseni olemme varsin samaa mieltä lähes kaikesta. Yritän nostaa mielestäni oleellisimmat kohdat ensiksi;

    – on totta, että henkilökohtaiset ajatukseni omasta “uskonnostani” ovat ehkä melko epärelevantteja, koska ne kuvaavat juurikin vain omaa ajatusmaailmaani, ja luulen että tämän ulkopuolelle jää hyvin paljon siitä, millainen ilmiö uskonto ja uskonnollisuus 2000-luvun yhteiskunnassa on. Jotta saisimme enemmän selkoa siitä, mitä yhteiskunnallisesti merkittävämpien uskonliikkeiden jäsenet itse ajattelevat omasta uskonnostaan ja uskonnonfilosofiasta, niin meidän tosiaankin pitäisi haastatella heitä, tai sit ainakin lukea heidän tekstejään ja yrittää tulkita niistä ulos heidän uskonnonfilosofiset positionsa.

    Myönnän siis auliisti, etten itsekään oikein pidä itseäni uskonnollisena ihmisenä, maailmankuvaani on voimakkaasti vaikuttunut akateeminen epistemologinen itsekriittisyys. Silti “pyhän kokemus” ja siitä kumpuava, arkielämään vaikuttava muutosprosessi on minulle tärkeä ja ongelmaton osa elämääni, ja tätä prosessia olen paljon joutunut pohtimaan filosofisesti. Niinpä siis luulen, että ajatelmani voivat olla jotenkin yleisesti uskonnonfilosofisia, ja ehkä sellaisia joista voisi olla samaa mieltä joku toinenkin henkilö, joka haluaa omassa maailmankuvassaan yhdistää sekä luonnontieteellisen tiedon, filosofisen itsekriittisyyden sekä uskonnollisen kokemusen relevanssin. Mutta tosiaan, luulen että maailmassa on paljon jotakin uskontoa tunnustavia ihmisiä, jotka eivät suostuisi allekirjoittamaan mun uskonnonfilosofisia näkemyksiäni.

    Joten tässä kohti pitänee hieman valita; suunnattaanko keskustelua teoreettisemmalla tasolla uskonnonfilosofiaan ylipäänsä, vai suunnataanko enemmän niihin uskonnollisuuden muotoihin joiden näemme toteutuvan ympärillämme.

    Sitten vielä yksi miete; ymmärrän ehdotuksesi siitä, että “uskonnoksi” rajattaisiin esi-käsitteellisestä vain “pyhän” kokemisen osuus. Olen tuosta suurinpiirtein samaa mieltä, mutta oletan että rajanveto ei ole ongelmaton eikä selkeä. Itse ainakin katsoisin, että tietyssä mielessä “uskonnon” funktiota täyttää mikä tahansa, joka suo yksilölle mielenrauhan ja mahdollisesti myös jonkinlaisen perustan oman elämän tarkoitukselle ja moraalille. Kaikilla yksilöillä tähän ei välttämättä liity tunnistettavaa “pyhyyden” aspektia – joillekin riittää vain luonnontieteellinen maailmankuva ja tieto siitä että palkkarahoilla saa ruokaa pöytään. Heistä on vaikea tunnistaa mitään pyhän kokemisen tasoa – paitsi ehkä siinä kuvitteellisessa tilanteessa, että heidän maailmankuvansa tai päivittäinen ruokansa joutuisikin uhatuksi ja hyökkäyksen kohteeksi; ehkä he silloin puolustaisivat omaansa yhtä kiivaasti kuin fundamentalisti uskoaan.

    No joo. Ai niin, se vielä, että toki (ii) on aina ollut uskonnon keskeinen funktio, ja sellaisena äärimmäisen mielenkiintoinen. En nyt kuitenkaan lähde tuohon keskusteluun sen syvemmälle, koska itse kannatan voimakkaasti koko meta-eettisen ajattelun uudistamista, jolloin jouduttaisiin tarkastelemaan uudestaan koko perusolettamuksia normeista ja käyttäytymisen säätelystä.

    • Kolmessa vastauksessasi nousee kaikissa isoja kysymyksiä. Pistän tähän nyt nopean kommentin ja palailen taas muihin. Ymmärrän että tuo pyhän rajaaminen on todella epäselvää, eikä minulla ole mitään omaa selvää käsitystä pyhän luonteesta.

      Joitakin päiviä sitten koin ruuhkabussissa seistessäni sellaista maailmaan sulautumista, jonka propositionaalinen sisältö olisi ehkä että “minun on ok olla sillä tavalla huono ihminen kuin olen”. En menisi leuhkimaan, että se oli pyhän kokemus. Mutta jokin henkilökohtaisesti merkittävä aivotapahtuma se oli. En siis lähde siitä, että pyhä pitäisi siististi rajata.

      Esikäsitteellinen tausta on kuitenkin todella laaja. Se pitää sisällään vaikkapa käsityöläisen sormituntuman, jonka kautta hän osaa valita oikean materiaalin, ja käyttää siihen oikean määrän voimaa. Tuon know-how’n käsitteellistäminen olisi mahdotonta. Tällaiset taidotkin ovat osa ihmisen maailmasuhdetta, mutta selvästi eri asia kuin uskonnollisluonteiset kokemukset.

      Mitä keskustelun rajaamiseen tulee, niin empiiristä kyselytutkimusta on paljon. Esimerkiksi Mitä Suomi uskoo -kirjat. Sellaiset jättävät kuitenkin auki minua kiinnostavat kysymykset. Ehkä on hyvä tasapainoilla jossain henkilökohtaisen ja filosofisen alueella, emmehän me tässä blogissa kuitenkaan ole aloittamassa omaa empiiristä tutkimustamme. Silti faktat ja tilastotkin ovat aina tervetulleita muistuttamaan omia kelailuja isommasta kuvasta.

      • joo, aihe on laaja ja lähtee helposti käsistä.

        Yritän täsmentää ajatustani esikäsitteellisestä ja uskonnosta. Luulisin ettei voida etukäteen rajata, mikä osa esikäsitteellistä täyttää mahdollisesti uskonnollista funktiota ja mikä ei. Voin hyvin kuvitella esim. käsityöläisen joka muutoin kokee olevasa elämäss jotenkin tyhjänpäällä ja tuuliajolla, mutta nahkaneulalla kenkää kokoon parsiessaan ja kättensä työn tuloksen nähdessään hetkellisesti kokee että kaikki on sittenkin OK – ehkä silloin hänelle juuri tuo käsityöläisen sanaton know-how myös toimii uskonnollisessa funktiossa, tuoden jotain järjen ylittävää rauhan ja mielekkyyden tunnetta elämään.

        Kun taas joku toinen käsityöläinen voi pakertaa ja pakertaa, ja eksintentiaalisen turhautumisen vallassa tuijottaa tekeleitään ja kokea vain epämääräistä kaipuuta siihen että saisi olla jossain muualla tekemässä jotain muuta tai että ainakin olisi joku kirja jossa kerrotaan mitä järkeä elämässä on ja mitä pitää seuraavaksi tehdä että voisi kokea olevansa ihminen.

        No joo, myönnän että käytän tässä “uskonnon” käsitettä ehkä vähän turhan väljästi. Jossain määrin voisi olla ihan tarpeellista erotella tarkemmin uskonnollisen kokemuksen ja eksistentiaalisen mielenrauhan eri tasoja ja funktioita. Syvä, arkijärjen ylittävä pyhyyden kokemus on yksi taso, mutta ei välttämättä mitenkään ainoa eikä ehkä edes välttämätön sille, mitä voisi kutsua uskonnoksi.

        Mietin tätä siki, kun itse nuorempana voimakkaiden kokemusteni jäljiltä olin taipuvainen ajattelemaan, että vastaavat kokemukset olisivat muillekin välttämätön tie mielenrauhan ja moraalisen hyväntahtoisuuden löytämiseen. Myöhemmin tajusin, ettei ole mitään perustetta ajatella noin. On täysin OK, jos monet muut kokevat itsensä, identiteettinsä ja elämänsä hyväksi ja haluavat olla myös hyviä toisia kohtaan, täysin ilman mitään nimettyä ja arkitajunnasta ihmeemmin poikkeavaa pyhän kokemusta. Silti haluaisin sanoa, että näilläkin ihmisillä eräässä mielessä on jokin uskonnollinen taso, siellä taustalla olemassa. Siis siinä mielessä jos nyt hyväksytään se, että “uskonnollisella” tarkoittaan esikäsitteellisen sitä osaa joka luo perustan tunteelle elämän mielekkyydestä ja moraalisesta hyväntahtoisuudesta.

      • iso osa kristillisyydestä tuntuu operoivan kuolemanjälkeisyyden lisäksi tuolla tunteella “minun on OK olla juuri tällainen kuin olen, siitä huolimatta että olenkin vähän huono”. Puhutaan syntisyydestä ja armosta. Ja näiden tunteiden hahmottamiseksi postuloidaan Jumala, jonka silmissä ihminen on joko syntinen tai armosta pelastettu.

        tämän yksinketaistuksen mukaan voitaisiin siis erottaa uskonnosta eri tasoja;
        a) henkilökohtaisen primaarikokemuksen taso; ihminen kokee esim. huonoudestaa huolimatta tulleensa kelvolliseksi ja hyväksytyksi.
        b) henkilökohtainen selittävä taso; jos yksilön ympärillä ei ole valmista selitysmallia tuolle tunteelle, hän voi konstruoida uusia uskonnollisia propositiota tai tulkita uudestaan vanhoja lauseita ja saarnata näitä muille. Jos muut lähtevät mukaan, syntyy uusi herätysliike.
        c) Alkuperäisen saarnamiehen oppilaat kokevat vastaavia kokemuksia, aletaan kanonisoida ja kodifioida oppia, joka selittää nuo kokemukset. Sanaa levitetään eteenpäin ja sen ympärille kehittyy myös omat rituaalit, uskonharjoittamisen paikat ja tavat, vaatteet, tuoksut, runot ja värssyt. Ja kun tätä jatkuu tarpeeksi kauan, niin perinne siirtyy sukupolveta toiselle.
        d) Lopulta voi olla, että uudet sukupolvet eivät enää edes tunnista alkuperäisiä primaarikokemuksia, heille on vain joku valmiina annettu perinteen kudelma, tapojen ja vaatteiden ja värssyjen ja tuoksujen kaava jota toitstetaan opitulla tavalla opituissa tilanteissa. Tähän kokonaisuuteen liittyy myös sekalainen joukko uskonnollisia väittämiä, joita on totuttu pitämään tosina, sen tarkemmin miettimättä totena pitämisen epistemelogista merkitystä.

        ja kun tässä kohden asiaa ruvetaan filosofisesti ruotimaan, ei ehkä voida sanoa että jokin noista tasoista olisi enemmän “uskontoa” kuin toiset. Lienee nöyrintä tunnistaa, että uskonnossa on ainakin kokemuksen, selityksen ja uskomusten ja tapojen tasot. Henkilökohtaisen ja kollektiivisen tasot.

        ja, jos nyt palataan epistemologisiin teemoihin, niin mä olisin jopa taipuvainen ajattelemaan, että “tapauskovainen” on ehkä se uskottavin ei-fundamentalisti. Hän saa mielenrauhansa tuttujen tapojen toistamisesta, värssyt sinänsä ovat rauhoittavia ilman että niiden sanalliseen sisältöön tarvitsee kirjaimellisesti uskoa.

      • “Lienee nöyrintä tunnistaa, että uskonnossa on ainakin kokemuksen, selityksen ja uskomusten ja tapojen tasot.”

        Joo. Usein tapa edeltää kokemusta. Ensin opitaan tekemään jotain rituaalista, koska niin kuuluu tehdä, ja kokemus tulee myöhemmin. Alussa oli teko. Nykymaailmassa tuollaista rituaalista ulottuvuutta ei ole, joten perinteiset uskomukset vaikuttavat vain irrallisilta ja kummallisilta. Tämä on myös uususkontojen ongelma. Keksityt rituaalit vaikuttavat helposti korneilta. Toisaalta rituaalikäyttäytymistä voi löytyä muilta elämänaloilta, jopa shoppailusta tai syömisestä.

  5. Oho, eikäku tuli vielä mieleen;
    Meillä luterilaistaustaisessa maallistuneessa maassa on ilmeisesti paljon ajateltu, että uskonto on ennenkaikkea jotain henkilökohtaista; uskomuksia ja rituaaleja, joita yksilö harjoittaa itsekeen tai yhdessä seurakunnan kanssa – juuri ne perinteiset syntymä, avioliitto, kuolema jne. Uskonto siis jättää lainsäädäntävallan maalliselle yhteiskunnalle, tieteelliset selityksen luonnontieteelle. Uskonto askartelee vain tuollaisten siirtymäriittien parissa.

    Itsestäänselvää? Ehkä. Mutta tämän innoittaman lienee sitten vaadittu uskonnonvapautta, sekä suvaitsevaisuuden nimissä vieraiden uskontojen kunnioittamista. Mutta entä jos ne vieraat uskonnot eivät sovi tuohon maallistuneen luterilaisen tapauskonnon muottiin? Entä jos maahanmuuttajaryhmillä tai vierailla valtioilla on voimassa uskontoja, jotka rajoittavat ihmisoikeuksia, sanelevat sitä miten naisia tulee kohdella ja kuinka monella kivellä mikäkin rikollinen pitää kivittää kuoliaaksi?

    Ei, älkää käsittäkö väärin. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole dissata vieraita uskontoja ja niiden edustajia. Haluan vain filosofisesti kysyä kysymyksen siitä, onko “uskonnonvapaus”-ajatuksessa jo ennalta rajattu käsitys siitä, että uskonto on jotain henkilökohtaista? Että jos joku haluaa uskoa siihen, että jos kuolee paljain jaloin niin ei pääse taivaaseen, niin siitä vaan – saa vaapasti uskoa. Tai jos joku uskoo siihen, että sianlihaa ei saa syödä, niin olkoon menneeksi, yhteiskunta ei siihen puutu. Mutta miten tulee suhtautua perinteisempään uskonnollisuuteen, joka paljon voimakkaammin häärää sekä tonteilla (i) (ii) ja (iii)?

    Pitääkö sanoa “Tervetuloa Länteen, mutta täällä saatte sitten kyllä kuitenkin luvan noudattaa valtakunnan lakia vaikka se oliskin ristiriidassa oman uskontonne perinteisten tapojen ja määräysten kanssa!” – ja jos näin sanotaan, niin onko se muodollisesti sama kuin sanottaisiin “okei, teillä on teidän uskontonne, mutta me tiedämme paremmin ja olemme enemmän oikeassa, joten me määritämme että mitä piirteitä uskonnostanne te saatte harjoittaa ja mitä ette”

  6. Heja, ja heti kärkeen pahoitteluni siitä, että akateemiset keskustelutaitoni ovat vuosikausien metsäläiselämän jäljiltä vielä hieman ruosteessa. Ajatukseni hautuivat yön yli, ja tässa vielä aamukahvin kera muutama yritys kirkastaa sitä, miten sekavat horinani mahdollisesti liittyvät alkuperäiseen blogipostaukseen;

    Matti esitti älyllisesti terävät ja hyvät kysymykset 1-4 koskien ei-fundamentalistista uskovaisuutta. Koska mä en osaa vastata minkään laajemman “liberaaliteologian” nimissä, vastasin aluksi ihan puhtaasti omissa nimissäni, tiedostaen että omat filosofiset ratkaisuyritykseni ehkä tyydyttävät minua, mutta eivät välttämättä kelpaisi laajemmalle ei-fundamentalisti-uskovaisten joukolle. Koska tarkkaan ottaen esittämäni ajatustavat johtavat institutionaalisen ja organisoidun uskonnon romahtamiseen. Käsittääkseni kuitenkin suuri osa ei-fundamentalisti-uskovaisina itseään pitävistä kuitenkin jotenkin haluaa säilyttää oman seurakuntansa, uskonharjoittamisen perinteensä, rituaalinsa ja pyhät kirjansa. Jolloin Matin kysymykset 1-4 ovat edelleen aivan auki, ja myös minua suuresti kiinnostaa, miten näihin vastattaisiin.

    Jos puhutaan siitä, miten 2000-luvun uskovaiset esim. Suomessa toimivat ja ajattelevat, niin pitää varmaan vielä erottaa ainakin fundamentalistit, ei-fundamentalistiuskovaiset ja sit tapakristityt. Koska luulen, että tapakristityt eivät juurikaan enää usko mihinkään uskonkappaleisiin sen paremmin kirjaimellisesti kuin metaforisesti. He haluavat vain perinteet, rituaalipaikat joihin yhdessä kokoonnutaan häihin tai hautajaisiin mumisemaan ne samat lorut jotka on mumistu myös lapsuudessa isovanhempien hautajaisissa tai serkkujen häissä… Siinä mielessä esim. uskontunnustus tai papin puhe arkun äärellä ei välttämättä merkitse heille tuon taivaallista, onpahan vain jotain liirumlaarumia, joka tarjoaa mahdollisuuden kokoontua yhteen ja käsitellä elämänmuutosrituaaliin liittyviä tunteita. Tätäkin voidaan ehkä sanan jossain merkityksessä kutsua “uskonnoksi”, vaikka siitä ilmeisesti lähes täysin kokonaan puuttuu se uskomisen aspekti. Tai sit heille uskontunnustus pitäisi muuttaa muotoon “minä uskon perinteisiin ja siihen, että vanhoja tuttuja kaavoja toisamalla suru hieman hälvenee ja tulee turvallinen olo.”

    Eli ei-fundamentalistisen liberaaliteologian epistemologinen positio jää hämärän peittoon. Itse luin aikanaan zen-buddhalaisuudesta, jossa oli selkeänä ajatus siitä, että “oppi on kuin lautta – sillä tarvitaan joen ylittämiseen, mutta kun joki on ylitetty, lautta hylätään.” Kun jonkinlainen valaistuminen ja mielenrauha on saavutettu, ei oppillisia uskonkappaleita enää tarvita.

    Sen sijaan, kun olen keskustellut esim. new age-tyyppien kanssa, he myöntävät että esim. usko sielunvaellukseen rauhoittaa mieltä ja auttaa heidän mielestään ymmärtämään monia elämän ilmiöitä ja suhtautumaan niihin rauhallisemmin. Eli heille tämä mielenrauha kytkeytyy tuohon propositionaaliseen uskonsisältöön, jolloin he siis käsittääkseni uskovat sielunvaellukseen kirjamellisesti (ja ovat Matin käyttämässä merkityksessä uskossaan fundamentalistisia).

    Jos taas henkilö tunnustaisi, että sielunvaellus on vain metafora sille tunteelle, että tämä nyt kokemamme elämä onkin vain jokin pienempi pisara suuremmassa meressä, ja voimme saada mielenrauhaa tunteesta että “se suurempi meri” on siellä taustalla ja kantaa elämää vaikkei sitä aina ihmisen pieni järki käsittäisi, niin en mä oikein näe enää mitään perusteita sitten uskoa johonkin tuota tunneta metaforisesti kuvaavaan propositioon.

  7. M

    En useinkaan kirjoita omista maailmankuvaani liittyvistäni asioista, varsinkaan julkisesti, koska koen ettei sanallistaminen välttämättä edistä oikeastaan mitään minkä koen siinä kontekstissa tärkeänä.

    Kuitenkin, halusin kertoa, että monet Erkan ensimmäisen viestin jutut allekirjoittaisin sellaisenaan. Erkan ja omat näkemykseni voivat olla kaukana siitä miten luterilainen uskonto näyttäytyy tällä hetkellä, mutta oman käsitykseni perusteella silti paljon lähempänä jotain “standardiuskonnollisuutta” mikäli sellainen outo käsite sallitaan, jossa etsitään uskontojen yli meneviä yhteisiä ominaisuuksia. Ei sinänsä, että sillä olisi merkitystä minulle onko näin vai ei ole.

    Matin kolmijako maailmanselitys/moraali/pyhän kokemus oli mulle ainakin silmiä avaava. Oman käsitykseni mukaan se maailmankatsomus jota kohti olen itse menossa rakentuu niin, ettei noita kolmea voida erotella toisistaan. Esimerkiksi ilman pyhän kokemusta moraali on pelkästään subjektiivinen tunne joka riippuu kulttuurista. Näin Erkkakin taisi sen kuvata.

    Lisäksi, jos kiteyttäisin omaa maailmankuvaani, kyse ei ole niinkään propositiojoukosta vaan prosessista. Eli jos haetaan analogiaa, niin kyse on samantyyppisestä asiasta kuin tiede. On tiettyjä meta”uskomuksia” jotka ohjaavat prosessia, mutta tiede kokonaisuutena ei silti sisällä mitään pysyviä propositioita. Toki tieteen parissa jollain ajan hetkellä uskotaan (eli on tieteellinen konsensus) joistain yksittäisistä propositioista, ainakin jonkun koulukunnan piirissä.

    • “Esimerkiksi ilman pyhän kokemusta moraali on pelkästään subjektiivinen tunne joka riippuu kulttuurista. Näin Erkkakin taisi sen kuvata.”

      M:n kommentti nostaa kuuman perunan, jota olen muotoiluissani tietoisesti välttänyt, mutta nyt se sopii huomioida. Olen puhunut kokemuksen esikäsitteellisestä taustasta ja pyhän kokemuksesta, mutta jättänyt auki sen viittaako tuollainen kokemus johonkin “ihmistä suurempaan”.

      Pyhän kokemus varmasti antaa moraalille velvoittavuutta ja painoa. Ihminen jolla tuollaista kokemusta ei ole, joka esimerkiksi ajattelee moraalin olevan pelkkää intressien yhteensovittelua ja kaupankäyntiä, voi kuitenkin sanoa että pyhän kokemuskin on vain subjektiivinen tunne ja riippuu kulttuurista.

      Kyse on siis tuollaisten kokemusten ‘totuusarvosta’. Luulen että sekä M että Erkka ovat haluttomia väittelemään aiheesta kenenkään kanssa, koska ajattelevat että näiden kokemusten ‘totuudellisuus’ on ei-käsitteellistä laatua. Jos kokemuksia kuitenkin haluaa käyttää moraalin oikeuttajina, ne olisi parasta pystyä tuomaan keskusteluun. Muuten nimittäin ollaan palattu fundamentalismiin, kuten Erkka itseasiassa huomioi jo ensimmäisessä kommentissaan.

      Ehkä yksi tie olisi sanoa, ettei mikään pyhän kokemus oikeuta partikulaarisia moraalisia propositioita kuten “Abortti on sallittu/kielletty”. Kaikki niiden oikeutukset ovat käsitteellisiä, käytännössä sekulaarin järjen asioita. Tunteet ovat tietysti mukana, mutta tunteesta ei seuraa, että muiden voisi vaatia tuntevan samoin.

      Pyhän kokemuksilla on epämääräisempi kannatteleva ja motivoiva rooli, joka ehkä vastaa yksilön kysymykseen siitä, miksi juuri minun kannattaa yleensä elää, tai yrittää mitään, tai välittää muista. Tällainen elämän mielekkyyteen liittyvä oikeutus voisi olla puhtaasti henkilökohtaista ja ei-käsitteellistä, eikä siitä siksi tarvitse antaa diskursiivisia perusteluja.

      Itseäni kiinnostaa, voiko sen kuitenkin välittää muille toisella tapaa, kuten esimerkin tai ilmaisun kautta.

      • Itse en oikeastaan edes usko mahdollisuuteen muotoilla jotain moraalisia väittämiä, joita pidettäisiin jotenkin “objektiivisesti tosina”. Jos haluaa hieman kujeilla, voisi jopa sanoa että epäeettinen on jokainen väittämä joka on muotoa “minä olen löytänyt universaalisti ja objektiivisesti toden moraaliväittämän joka kuuluu ‘p’ – ja koska se on tosi, niin teidän kaikkien muiden pitää uskoa ‘p’ ja elää sen mukaan, ihan riippumatta siitä mitä itse satutte ajattelemaan, haluamaan tai uskomaan! Jos teette ei-p, niin tulen teitä tuomitsemaan tai ainakin pilkkaamaan ja halveksumaan!”

        Sellaiseen mystiseen kokemukseen jonka itsekin myöhäisteinivuosilta muistan, kuuluu kai yleensä tyypillisinä elementteinä tunne oman tietoisuuden sulautumisesta osaksi ‘jotain suurempaa’, tunne transsendentin välittömästä läsnäolosta, ja siihen liittyvä absoluuuttisen totuuden tunne, ikäänkuin perimmäinen totuus paljastuisi suoraan ja ilman metaforia. Itsekriittisenä ajattelijana ainakin omalla kohdallani päädyin kuitenkin nimenomaan siihen, että kyseessä on subjektiivinen tunne. Tunnekokemuksen ja siihen liittyvien sisältöjen pohjalta ei käsittääkseni voi johtaa mitään sellaisia moraalia tai metafysiikkaa koskevia väittämiä, jotka olisivat universaalisti tosia kaikille ihmisille, eikä edes ajattelijalle itselleen. (paitsi ehkä korkeintaan lauseen “Olevainen on”. Tämä on se propositio joka paljastuu mystisessä kokemuksessa varmana ja totena. Mutta tämän pohjalta ei käsittääkseni voida loogisesti johtaa muita väittämiä, sillä ko. väittämän ajatuksellinen sisältö on perin ohut.)

        Olen oikeastaan sitä mieltä, että järisyttävälläkään mystisellä kokemuksella on vain vähäinen itseisarvo – suurempi merkitys kumpuaa vasta siitä, kykeneekö tuollainen kokemus säteilemään henkilön muuhun arkielämään jotenkin uudenlaista kykyä ja halua olla eettinen, mielenrauhalllinen, hyväntahtoinen ja kuolemaapelkäämätön ja turhista ahdistumaton. (sotken tässä tarkoituksella sekä yksilön omaa henkistä hyvinvointia edistäviä määreitä, sekä määreitä jotka koskevat yksilön suhdetta toisiin olentoihin. molemmat aspektit ovat nähdäkseni tärkeitä.)

        Muutenkin luulisin, että sääntöpohjainen moraali sopii esim. diplomatiaan, kaupankäyntiin ja jossain määrin myös oikeusjärjestelmän perusteeksi, mutta ei riitä kuvaamaan koko inhmillisen elämän ja eettisyyden kirjoa. Tässä kohden erilaisilla feministisillä ja syväekologisilla ja dialogisuutta korostavilla ajattelijoilla on mielestäni ihan hedelmällisiä näkökulmia – moraalissa ei enää olisi kyse pelkästään kielloista ja käskyistä, vaan ennenkaikkea välitttämisestä, myötätunnosta, yhteishengestä, kunnioituksesta. Näiden pohjalta ei ehkä voida muotoilla yleispäteviä sääntöjä, vaan nämä ovat pikemminkin tunnetason motivaattoreita, jotka suuntaavat ihmisen toimintaa vaihtelevissa tilanteissa. (sen sijaan että sanottaisiin “ihmisen pitää olla hyväntahtoinen!” niin keskustelu suuntautuisi enemmän tarkastelemaan hyväntahtoisuutta sinänsä, niitä filosofisia ja kulttuurisia seikkoja jotka edistävät tai latistavat hyväntahtoisuutta. Terävillä feministeillä on tässä mun mielestä ollut monta hyvää pointtia, pyrkiessään osoittamaan miten alistavat ja toista vähättelevät ajatus- ja toimintamallit on kudottu osaksi arkisempia ja harmittoman kuuloisia rakenteita.)

        Esimerkiksi. “Älä tapa!” on varmasti helposti hyväksyttävissä oleva kandidaatti yleiseksi moraalilaiksi. Kuitenkin myös suuri osa ihmisistä tunnistaa helposti, että kuolemansairaan ja pahasti kärsivän eläimen lopettaminen on oikeastaan armeliaampaa ja eettisempää kuin kärsimyksen pitkittäminen. Ihmisten kohdalla kysymys on vaikeampi. Ja eläintenkin kohdalla joudutaan puntaroimaan sitä, milloin on kyse parantumattomuudesta ja milloin kannattaa vielä yrittää hoitaa vammoja. Käytäntö on sotkuista, päätöksentekotilanteessa on harvoin käytettävissä kaikki varman faktat joiden pohjalta oikea toimintapa olisi aukottomasti pääteltävissä – käytännön tilanteissa ihminen tarvitseekin moraalista hyväntahtoisuutta, mielenrauhaa ja kykyä tehdä valintoja epävarmoissa tilanteissa.

        Ah, ja mitä tulee pyhän kokemuksen välittämiseen muille ihmisille, niin ilmeisestikään se ei koskaan täysin onnistu sanallisella tasolla. Silti uskon, että asiasta kommunikoiminen voi olla merkityksellistä. (tosin, tässä kohden haluan vielä kertaalleen korostaa sitä, etten usko voimakkaan ja tunnistettavissa olevan ‘pyhyyden kokemuksen’ olevan jotenkin kaikille välttämätöntä, enkä usko että ilman sellaista ihminen olisi automaattisesti vähemmän moraalinen ja enemmän itsekeskeinen ja taipuvainen kohtelemaan muuta maailmaa välineellistävästi. Pikemminkin haluaisin uskoa, että monet ihmiset ovat ihan kykeneviä rakastamaan ja välittämään sekä itsestään että maailmasta, ihan ilman mitään sen suurempaa “valaistumista”)

      • Pauli

        Ulkopuolisesti tarkasteltuna pyhän kokemusta voitanee aivan hyvin pitää (vain) subjektiivisena tunteena, joka riippuu (kulttuurista ja) kaikesta siitä, mistä subjektius kunkin maailmankuvassa riippuu. Pyhän kokemuksella perustellut moraaliset velvoitteet se tällöin tietenkin rajaa subjektiin itseensä.

        Itse ajattelen, että ihmisen kokemus “jostain itseä suuremmasta” on niin biologisesti kuin sosiaalisesti välittyvä mekanismi, joka ylläpitää mielekkyyden kokemusta tilanteissa, joissa yksilö ei voi välittömästi perustella moraalisesti hyvän toimintansa hyötyä itselleen tai eturyhmilleen.

      • ““Olevainen on”. Tämä on se propositio joka paljastuu mystisessä kokemuksessa varmana ja totena. ”

        Kaikille x, x=x.

      • (yritän nyt vastata tohon “Kaikille x, x=x.” – toivottavasti wordpress järjestää vastaukseni oikeaan kohti ketjua niin että luettavuus säilyy)

        Niin, mä olen usein ajatellut, että eksistentiaalisiin kysymyksiin ei ole perinteisessä mielessä vastausta. Vastaus on kysymysten haihtuminen, eksistentaalisen tuskan tai epävarmuuden rauhoittuminen. “Onko tässä mitään järkeä, mikä on elämän tarkoitus, kaikki tuntuu epätodelta eikä millään oo mitään merkitystä” – tyyppinen angstaaminen voitaisiin formalisoida epäilykeksi siitä, että x ei ehkä ole x.

        pyhyyden kokemus sai ainakin mulla ton angstaamisen loppumaan =)

        Ei sillä, etteikö senkin jälkeen olisi eri asteiset eksistentiaaliset epävarmuudet mieltä vaivanneet, mutta subjektiivisella tasolla on usein riittänyt, että vanhojen kokemusten jättämä muistijälki kantaa ja saa koko elämän tuntumaan erilaiselta.

        No joo. Mutta tarkoitukseni oli tosiaan suhtautua epäilevästi kaikkiin yrityksiin johtaa mystisen kokemuksen pohjalta jotain tosien väitelauseiden joukkoa. (eikö esim. Descartes tavallaan pyrkinyt tähän? Löytämään jotain, mikä olisi niin selvää ja varmaa että sitä on mahdoton epäillä, ja sit sen pohjalta loogisesti päätellä kaiken muun. Tämän jälkeen tätä on yritetty lukuisissa epistemologisen foundationalismin eri muodoissa. Onko kukaan onnistunut? mä en tiedä.)

      • M

        Kiinnostavaa, Matti, jos maailmankuvani on funktionaalisesti fundamentalistinen määritelmäsi mukaisesti. En ole tullut ajatelleeksi asiaa tuosta näkökulmasta. Ei sikäli, että sillä olisi sinänsä merkitystä. Voiko kuitenkaan olla fundamentalisti jos ei usko mihinkään propositioon?

        Allekirjoitan myös Erkan myöhemmät kirjoitukset sellaisenaan ja niissä on sanottu asiat paremmin kuin osaisin. Vaikka minulla joitakin pyhyyden kokemuksia onkin, eivät ne ole lähelläkään jotain valaistumista tms. ne eivät ole tehneet minusta parempaa ihmistä.

        Lähinnä kuvittelen niin, että jos pyhyyden kokemus on tavallaan aktiivisena siinä hetkessä, voin ja haluan toimia vähän enemmän rakkauden hengessä kuin ilman sitä kokemusta.

        Toki kokemukset ovat sen verran harvinaisia, ettei niillä ole omaan moraalisuuteeni merkittäviä vaikutuksia useimmiten.

        Tämä rakkauden hengessä toimiminen on sitä mitä tarkoitan moraalilla. Se missä mielessä käytin sanaa moraali on minullekin niin kaukana siitä mitä normaalisti tarkoitetaan tavallisesti kun käytetään ilmausta moraali, että ehkä pitäisi käyttää eri sanaa.

        Mitään universaalia objektiivista moraalia joka koostuisi jostain propositioita en usko myöskään olevan olemassa. Pikemminkin niin, että mitä enemmän toimin rakkauden hengessä, sitä enemmän pyhyyden kokemuksia, sitä enemmän rakkautta jne.

        Kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta toimia ymmärtämässäni mielessä moraalisesti siitä yksinkertaisesta syystä ettei meillä ole hajuakaan miten näitä pyhyyden kokemuksia saavutetaan. Niitä ei pysty pakottamaan.

        Sitä tärkeämpää onko olemassa jotain korkeampaa tahoa eli jumalaa on oikeastaan ehkä kysymys siitä, onko minussa itsessäni jotain muutakin kuin se osa joka ajattelee olevansa koko minä. Pyhyyden hetkinä saattaa tulla tietoiseksi jotaain muistakin osista.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: