keskustelu


Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjassaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, että keskustelu kasvatusmenetelmänä on paitsi tehoton, jopa haitallinen. Hän viittaa “ruotsalaiseen tutkimukseen”, mutta populaarikirjassa ei ole lähdeviitteitä. Keltikangas-Järvinen käsittelee erityisesti aggressiivista käytöstä, ja pointti on, että tasa-arvoinen pohdinta lapsen kanssa ei johda aggressiivisuuden vähentymiseen. Ongelmakäyttäytyminen voi lisääntyä perheissä, joissa asioista vain jutellaan.

Keskustelu esitetään hyvin suomalaiseksi kasvatusmenetelmäksi, jota myös psykologit ovat perinteisesti pitäneet arvossa. Keltikangas-Järvinen haluaa esiintyä suurena myytinmurtajana. Ruotsalaistutkijoiden tulokset eivät kuitenkaan ole kovin yllättäviä, sillä kyse on pohdiskelevasta keskustelusta, joka “ei johda toimenpiteisiin”, ja johon vanhemmat turvautuvat, kun “eivät oikein tiedä mitä tekisivät”.

Siis missä pihvi? On tietysti mahdollista, että on olemassa niin avuttomia vanhempia, ja niin idealistisia psykologeja, kuin Keltikangas-Järvinen esittää, mutta mistään vuosisadan myytistä ei selvästi ole kyse. Erityisesti ei ole osoitettu, että keskustelu olisi kasvatuksellisesti huono asia. Ainoastaan, että päämäärätön juttelu ei voi korvata selkeää moraalista ohjausta tilanteessa, jossa kullannuppu mottaa toista hiekkalaatikolla.

Keltikangas-Järvisen referoima tutkimus riittää kuitenkin herättämään kiinnostuksen aiheeseen. Vaikka keskustelu tuskin kuitenkaan on tyypillisen suomalainen kasvatusmenetelmä, sen vahvuuksista ja heikkouksista olisi hyvä tietää enemmän.

Advertisements

  1. Hienoa, on terävä ja tarpeellinen veto erottaa toisistaan “päämäärätön juttelu” ja “kunnon keskustelu”.

    Minusta ainakin vaikuttaa, että ne jotka kritisoivat keskustelua kasvatusmenetelmänä, ajattelevat että kyse olisi siitä, että
    1) lapsen kanssa ruvetaan juttelemaan siitä, onko lyöminen oikein vai väärin
    2) jos lapsen mielipidettä kuunnellaan, se on sama kuin että lapsi saa itse päättää eikä aikuinen ota vastuuta päätöksistä
    3) jutteleva aikuinen ei halua asettaa lapselle rajoja tai sääntöjä, vaan sumentaa säännöt loputtomaan jutusteluun joka lopulta sallii kaiken

    No, ei tartte olla kummainenkaan kehityspsykologi, kun voi aavistaa että mikä tahansa noista kolmesta kohdasta on systemaattisesti sovellettuna jossain määrin haitallista lapsen kehityksen kannalta. Mutta, tosiaan, noin kuvattu löperö jutustelu on aika kaukana siitä, mitä keskustelu lapsen kanssa on tai voisi olla.

    Itse päinvastoin lapsena koin, ettei ole kovin kasvattavaa sellainen, että aikuiset vaan loputtomiin jankuttavat, jäkättävät ja tolkuttavat ja latelevat sääntöjään ja määräyksiään. Että se kasvaminen olisi sitten sitä että vaan pänttäisi päähänsä ne annetut säännöt. Itseasiassa tuossa mallissa tuntuu, että jää lapsen itsensä vastuulle tehdä kaikki se työ mikä tarvitaan esim. moraalisääntöjen sisäistämiseen ja omaksumiseen.

    Kun oma lapseni oli pieni (n. 2- 5 vuotias) sovelsin usein sellaista, että jos lapsi oli käyttäytynyt epäsopivalla tavalla, niin katkaisin tilanteen ja lapsen hieman rauhoituttua sitten vaan tiukasti keskusteltiin siitä, mitä lapsi oli aikonut tehdä ja miksi ja miltä hänestä oli tuntunut ja miksi esim. lyöminen tai toisen lelujen repiminen kädestä ei ole hyviä juttuja, ja miten tilanteessa voisi toimia toisin. Koska jotenkin ajattelin, että aikuisen tehtävä on tukea lasta tuossa sisäisessä ajatustyössä, pistää lapsi oikeasti työstämään omia tunteitaan ja toimintojaan (sen sijaan että pahojen tekojen seurauksena olisi vain se, että joutuu taas uudestaan kuuntelemaan jäkättävän moraalisaarnan joka ei opeta asiasta mitään uutta)

    No, en voi tietenkään mitenkään väittää että tuon kaltainen keskusteleva ja asioiden käsittelyyn painottuva kasvatusmetodi olisi se kaikkein paras tai oikea. Mutta ei se näköjään ainakaan kokonaan lasta traumatisoitunut…

  2. Minulle tulee mieleen klassinen filosofinen keskustelu, jossa kantilaisten mukaan pelkkä kunnioitus järjen vaatimuksia kohtaan riittää motivoimaan ihmisen toimimaan oikein vs. humelaiset, joille järki on halujen orja. Kysehän on jossain määrin keinotekoisesta jaottelusta. Tosin jos puolensa pitää valita, olen enemmän humelainen. Jotta perustelu liikuttaa tekemään oikein, perustelun on jotenkin ruumiillistuttava havainto- ja tunnepsykologiassa.

  3. Keltsulla on muutenkin vähän asennevammaa. Hän käyttää kärjistystä ja liioittelua usein viedäkseen pointtiaan perille. Siksi tuollainen karakterisointi kannattaa ottaa vähän suolan kanssa. Keltsu esimerkiksi on rinnastanut psykopatiaan sen, että viihtyy ihmisten kanssa ja tykkää aktiviteeteista. Ei tosissaan, mutta siis kärjistyksenä, jolla saisi tuotua pointtia perille siitä, että introvertit ihmiset eivät ole viallisia. Tällaiset polaarisuudet kannattaa ohittaa, ja kun ne saa ohitettua, Keltsun teksteissä on paljon järkeä.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: