Pahuuden syistä


Olen lukenut jo yli puoli vuotta sosiaalipsykologi Roy F. Baumeisterin kirjaa Evil – Inside Human Cruelty and Violence. Hitaaseen etenemiseen on pari syytä. Kirja ei ole mikään prioriteetti, joten se hautautui johonkin kirjoituspöydän kasaan. Lukeminen ei myöskään ole erityisen mieltäylentävää. Kirja on todella hyvä, mutta neljästäsadasta sivusta varmaankin kaksi kolmannesta koostuu pahuutta koskevasta aineistosta, jonka lukemisesta en mitenkään nauti. En kuulu niihin, jotka saisivat kicksejä esimerkiksi sotahistoriasta, ja vaikka nuorempana katsoin väkivaltaviihdettä, en voi sietää sitä nykyään.

Syy miksi yleensä luen tätä on hiukan vaikea selittää. Minusta tuntuu, että pitäisi jotenkin ymmärtää ihmisluontoa ja sosiaalista dynamiikkaa. Hiukan sama pätee politiikkaan. Moni kai tuntee minut jotenkin poliittisesti suuntautuneena, mutta tämä ei ole edes kovin totta. Olen kiinnostunut ihmisen ja ihmisyhteisöjen toiminnasta, varsinainen politiikan harrastus on pintaa.

Alla muutamia Baumeisterin päähuomioita, ensin vastuusta ja sitten pahan perimmäisistä lähteistä.

Baumeister erittelee hyvin syitä, miksi ryhmä voi käyttäytyä huonommin kuin jäsenensä, ja kuinka ryhmä voi tuoda jäsenistään huonoimmat puolet esiin. Ryhmässä toimii neljä (osin päällekkäistä) mekanismia vastuun häivyttämiseksi.

1) Vastuun laimentuminen. Vastuun teoista tai tekemättä jättämisistä koetaan jakautuvan ryhmän jäsenten kesken. Jos näet hukkuvan ihmisen, yksin ollessasi koet, että sinulla on täysi vastuu auttaa. Mutta jos ympärillä on kymmenen muutakin, koet vain kymmenesosan vastuuta. Suurissa ryhmissä yksilön vastuu katoaa lähes olemattomiin. Tällainen suoraviivainen jakaminen kuulostaa primitiiviseltä, mutta näin ihmismieli usein toimii.

2) Työnjako on toinen keino kadottaa tunnistettavien yksilöiden omakohtainen vastuu näkymättömiin. Väkivaltaa käyttävät tai muuten kyseenalaista bisnestä tekevät ryhmät ovat huomanneet erityisen tehokkaaksi erottaa toisistaan käskyjen antajat ja suorittavan työn tekijät. Jokainen yksittäinen työntekijä kohtaa byrokraattisen koneen, jossa itse suorittaa vain pienen teknisluonteisen yksityiskohdan (allekirjoittaa paperin, välittää informaatiota, dumppaa jätteet mereen). Hän ajattelee, että kieltäytymällä hän ei varsinaisesti pelastaisi ketään tai mitään, paitsi joutuisi itse pulaan.

3)Auktoriteettia tai yhteisöä kohtaan tunnettu luottamus ja uskollisuus. Ryhmässä yhteistyön tekeminen on ihmiselle paitsi käytännön välttämättömyys, myös psykologisesti tyydyttävää, eikä kukaan halua olla porukan mätämuna. Usein ensimmäinen moraalinen velvollisuus on ryhmäuskollisuus. Käskyjen antajat ovat tyypillisesti vanhempia, kunnioitetumpia ja sisäpiiriläisempiä, likaisen työn tekijät nuorempia, jotka pyrkivät vakiinnuttamaan asemansa. Työnjakoon ja auktoriteettiin liittyy informaation asymmetria. Komentoketjussa on myös monimielisyyttä. Epävakaassa asemassa olevalle alaiselle ehkä välitetään vain viesti, että “ylemmillä tasoilla” halutaan “ongelman poistuvan päiväjärjestyksestä”.

4) Kommunikaatio ryhmän sisällä syrjäyttää yksityisen epäilyn. Ryhmän jäsenillä voi tyypillisesti olla erilaisia omia epäilyksiä ja varauksia, mutta niiden esittämistä ei kannusteta. Esitetyt puheenvuorot vahvistavat niitä uskomuksia ja tavoitteita, jotka ovat porukalle yhteisiä. Ryhmä päätyy ottamaan suurempia riskejä kuin yksilöt ottaisivat. Ryhmän toiminta kuvastaa intensiivisempää ja polarisoituneempaa asennetta kuin sen jäsenten asenteiden keskiarvo. Varauksia tai reunaehtoja on vähemmän, eikä uhreja kohtaan tunnettua sympatiaa tule esiin, vaikka sellaista olisikin olemassa.

Nämä tekijät eivät kuitenkaan selitä, miksi pahaa yleensä lähdetään tekemään. Baumeisterin mukaan pahalle on neljä pohjimmaista syytä.

1) Materiaalinen hyöty. Useimmat ihmiset haluavat materiaalista hyvää, eikä sellaisen tavoittelu sinänsä ole paha päämäärä. Jotkut ihmiset kuitenkin valitsevat väkivaltaiset tai rikolliset keinot tämän hyvän saamiseksi. Pahat keinot valitaan, koska ajatellaan, että legitiimi tie on tukossa tai liian hidas ja vaivalloinen. Välineeelllinen pahuus onkin usein tehokasta lyhyessä tähtäimessä. Väkivaltaa välineenä käyttävät saattavat olla insensitiivisiä, mutta heillä ei kuitenkaan ole erityistä halua vahingoittaa muita. Väkivalta on tekijälle paljon vähämerkityksellisempää kuin sen uhrille, joten tekojen vakavuutta ei mitata samassa valuutassa.

2) Egoon kohdistuva uhka. Väkivallan tekijöillä on tyypillisesti korkea, mutta epävakaa itsetunto. Kasvojen menetyksen uhka ja vastaavat nöyryytykset – jotka ovat usein puhtaasti katsojan omassa silmässä – laukaisevat aggressiivisen “puolustuksen”. Lainausmerkit siksi, että kyseessä saattaa olla puolueettoman tarkkailijan näkökulmasta täysin provosoimaton hyökkäys, jonka motiivi on ennaltaehkäisevästi dominoida uhria.

3) Idealismi. Idealistiset motiivit maailman parantamiseksi saattavat tehdä konflikteista intensiivisempiä ja vaikeammin ratkaistavia. Ensinnäkin idealisti on omasta näkökulmastaan usein altavastaaja ja uhri, joka nousee ylivoimaista vastustajaa vastaan. Hän ei ole omasta mielestään aloittanut tappelua, vaan puolustautuu, kuten kohdassa (2). Toiseksi, jos me olemme hyvän puolella, meidän vastustajamme täytyy olla pahuuden puolella. Toisin kuin välineellisessä väkivallassa (kohta 1), pahan kanssa on vaikea tehdä kompromisseja tai kustannus-hyöty-laskelmia. Lopulta, kun tekijöitä ajaa idealistinen motiivi, uhrit eivät voi juuri odottaa armoa.

Idealismi pahan syynä on ‘pirullinen’ toisellakin tapaa. Siinä väkivallan tekijöiksi valikoituvat normaalioloissa yhteiskunnan paras aines, tunnolliset, periaatteelliset ja henkilökohtaisesti pyyteettömät. Idealistisen pahuuden tekijän profiili eroaa siis voimakkaasti tavanomaisista väkivaltarikollisista.

4) Sadismia eli pahan tekemisestä saatavaa nautintoa on olemassa, mutta se on melko harvinaista. Sadismi selittää osaa poikkeuksellisen raaoista teoista, mutta ei väkivaltaa yleensä. Väkivallan tekijöistä noin viisi prosenttia saa nautintoa uhrien kärsimyksestä. Sadismi on ‘hankittu maku’, eli jotkut oppivat pitämään väkivallasta harrastettuaan sitä usein. Ilmiön lopullista selitystä ei tunneta. Olennaisempaa on ymmärtää, että vaikka uhrien näkökulmasta kärsimys on keskiössä, tekijöitä lähes aina ajavat aivan muut motiivit kuin sadismi.

Nämä motiivit ovat pahuuden perimmäisiä syitä, mutta koska (1)-(3) ovat jatkuvasti läsnä normaalissa  ihmiselämässä, voidaan kysyä miksi väkivaltaa ei ole paljon enemmänkin. Tarvitaan myös proksimaalinen eli läheinen syy. Baumeister kiinnittää huomion itsehillinnän menettämiseen eli tahdonvoimaan. Sosialisaatio tuottaa normaalille lapselle vahvan inhibition väkivaltaan ryhtymistä vastaan. Institutionaalisella tasolla meillä on lakeja ja muita järjestelyjä, jotka ovat yhteiskunnalle sama kuin sosialisaatio yksilölle.

Koska perimmäiset motiivit väkivaltaan ovat aina olemassa, proksimaalisena syynä toimii tyypillisesti inhibitioiden eli estojen menetys. Tiedetään, että itsekontrollin tasossa, ja kyvyssä ymmärtää tekojen pitkäntähtäimen seurauksia, tai niiden seurauksia toisten kannalta, on suurta yksilöllistä vaihtelua. Väkivallan tekijöiksi valikoituu ihmisiä, joilla nämä kyvyt ovat poikkeuksellisen heikot. Analogiana yhteiskunnallisella tasolla on yhteiskunnan vakaus ja sen instituutioiden legitimiteetti. Itsekontrollin menetykseen voivat vaikuttaa tietysti monet tekijät, kuten kulttuuriset arvostukset, päihteet, ryhmädynamiikka ja normien hämäryys.

Advertisements



    Leave a Reply

    Fill in your details below or click an icon to log in:

    WordPress.com Logo

    You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

    Twitter picture

    You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

    Facebook photo

    You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

    Google+ photo

    You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

    Connecting to %s



%d bloggers like this: