lurpskahoo


Tässä on vaikeaselkoinen pohdinta, korostan, että en itse ymmärrä sitä, kirjoitanpahan vain muistiin.

Usein ihmisellä on kokemus, että hän ei voi elää tyydyttyneesti, koska kontingentit olosuhteet ovat epäsuotuisat. Kyllä minäkin kannatan buddhalaista tyyneyttä ja kristillistä laupeutta, mutta juuri nyt en voi, kun tuo kämpän seinä on niin kamalan värinen, ja on vähän kiirekin. Tämän tuntemuksen voi tiivistää sanomalla, että oikea elämä on aina nurkan takana. Valitettavasti useimmat meistä ehtivät kuolla vanhuuteen ennen kuin ehdimme elää.

Yritämme tietysti muokata olosuhteita suotuisammaksi, mutta oikea elämä tuntuu silti aina livahtavan seuraavan nurkan taa. Toisaalta olosuhteet ovat kätevin tekosyy. Radikaali ratkaisu on maailman ja olemassaolon kontingentin epätyydyttävyyden hyväksyminen sellaisenaan. Luin joskus juutalaisen aforismin, jonka mukaan tämä maailma ja pelastuksen jälkeinen maailma ovat kaikilta havaittavilta piirteiltään identtiset. Tapahtunut muutos on mystinen.

On tietenkin selvää, että hyväksyminen, joka on samalla päätös elää nyt kuin ikuisuuden näkökulmasta, ei ole vaivaton tahdonakti. Onko se yleensä sellainen  tahdonvarainen ‘päätös’, jonka voisin vain tehdä, esimerkiksi tämän pohdinnan tuloksena? Minulla on vahva tunne, että koska oma minäni on myös osa epätyydyttävää maailmaa, minulla ei ole kykyä tai voimaa tällaiseen maailman ylittämiseen.

Siksi kristillinen teologia korostaa armoa. Kristityille ‘mystinen’ on todellinen inhimillinen mahdollisuus, mutta sen tapahtuma ei ole ihmisen omissa käsissä. Voimme yrittää tehdä itsemme vastaanottavaiseksi, mutta lopulta kaikki on korkeammassa kädessä. Parhaiten valmistaudumme palvelemalla toisiamme, emme itseämme, kun näin palvellessamme unohdamme itsemme. Tämä perustaa kristinuskon sosiaalisen gospelin, joka kietoutuu syvällisellä tavalla individualistiseen pelastusoppiin. Päämäärien valtakunta voi koittaa, kun pesemme toistemme jalkoja.

Toisaalta tämä nostaa esiin pahan ongelman sen fundamentaaleimmassa muodossa. Mitä jos teen kaiken oikein, teen kaiken mitä vain ikinä pystyn, mutta mystinen jää silti odottamaan, Jumala pysyy silti vetäytyneenä? Eikö silloin juolahda mieleen, että tällaisen uskonnon marjat ovat turhan happamia? Että mieluummin hallitsen jotain helvettiä, kuin pesen jalkoja kylmässä taivaassa?

Individualistinen pelastusoppi, sosiaalinen ilosanoma ja pahan ongelma kietoutuvat käsitteellisesti erottamattomalla tavalla toisiinsa. Siksi pahan ongelmaan ei ole tarjolla ‘ratkaisua’, sen jatkuva ongelmallisuus on osa kristinuskoa.

Ehkä mainitsen niille lukijoille, jotka minua eivät tunne, että en itse ole kristitty. Toisaalta en myöskään usko, että että jokin muu traditio olisi käsitellyt nämä asiat sen paremmin. Tästä syystä pidän hiukan tyylittömänä johonkin itämaisuuteen tai pakanallisuuteen hakeutumisia. Oma uskonnottomuuteni ei perustu ajatukseen, että kristinuskossa olisi jokin yksinkertainen bugi tai virhe, vaikka toki siinä sellaisiakin on. Uskonnottomuuteni perustuu siihen, etten voi lausua Apostolista uskontunnustusta, ja kokea olevani silloin täysin vilpitön. Tämä kyvyttömyys, vilpin kokemus,  on tavallaan fundamentaalinen fakta, josta muu seuraa. Jos jossain ei saa olla vilpin varjoa, niin viimeisissä kysymyksissä. Osoitan tämän – mutta jätän samalla tähän – niille, jotka kertovat olevansa ‘kulttuurisia kristittyjä’ tai uskovansa ‘johonkin, mutta omalla tavallaan’.

 

Advertisements

  1. jajvirta

    Meinasin kommentoida tähän, mutta tajusin, ettei se vastaa kirjoitukseesi (eikä siinä mitään kysymystä ollutkaan). Laitoin sen tuonne sen sijaan: http://virheita.blogspot.com/2011/09/toimtuksen-huomautus-olin.html

  2. M

    “Parhaiten valmistaudumme palvelemalla toisiamme, emme itseämme, kun näin palvellessamme unohdamme itsemme.”

    Kristinuskon sisällä tuosta ei kai ole yksimielisyyttä, vaan nimenomaan kirkkokuntien suurimmat erot ja oppiriidat ovat historiallisesti liittyneet siihen, tarvitaanko pelastumiseen jumalallinen teko, sekä jumalallinen että ihmisen teko, vai pelkkä ihmisen teko.

    Kuvaamasi vastaa lähinnä protestanttien yhtä keskeistä opinkappaletta sola fideä, eli pelastuminen on viime kädessä vain jumalallinen teko ratkaisee.

    Sitten on kristinuskon sisälläkin enemmän mystiikkaan päin kallellaan olevia suuntauksia, esimerkiksi gnostilaisuus, joissa problematisoidaan tuo uskomus näkökulmasta joka on lähempänä buddhalaisuutta.

    “Itsensä unohtamisella” nimittäin usein viitataan siihen, että huomio kiinnittyy ja karkaa asiaan jota olen parhaillaan tekemässä. Tavoite on läsnäolo, joka on lähinnä päinvastainen: huomiosta eli attentiosta säilytetään osa sisäänpäin riippumatta olosuhteista. Tätä voi nimittää vaikka meditaatioksi.

    Ja edelleen, silloin ei yleensä uskota että on olemassa edes mitään pysyvää oikeaa minää, jonka voisi unohtaa. Kun attentiokyky kehittyy, pystyy näkemään että minä on vain harha.

    Toisten palveleminen ei myöskään käsittääkseni näissä uskomusjärjestelmissä liity suoraan tuon attentiokyvyn kehittymiseen, vaan muihin lainalaisuuksiin.

  3. M

    “Parhaiten valmistaudumme palvelemalla toisiamme, emme itseämme, kun näin palvellessamme unohdamme itsemme.”

    Kristinuskon sisällä tuosta ei kai ole yksimielisyyttä, vaan pikemminkin kirkkokuntien suurimmat erot ja oppiriidat ovat historiallisesti liittyneet siihen, tarvitaanko pelastumiseen jumalallinen teko, sekä jumalallinen että ihmisen teko, vai pelkkä ihmisen teko.

    Kuvaamasi vastaa lähinnä protestanttien yhtä keskeistä opinkappaletta sola fideä, eli pelastumisessa viime kädessä vain jumalallinen teko ratkaisee.

    Sitten on kristinuskon sisälläkin enemmän mystiikkaan päin kallellaan olevia suuntauksia, esimerkiksi gnostilaisuus, joissa problematisoidaan tuo esittämäsi uskomus. Nämä ovat lähempänä buddhalaisuutta.

    “Itsensä unohtamisella” nimittäin usein viitataan siihen, että huomio kiinnittyy ja karkaa asiaan jota olen parhaillaan tekemässä. Tavoite on läsnäolo, joka on lähinnä päinvastainen: huomiosta eli attentiosta säilytetään osa sisäänpäin riippumatta olosuhteista. Tätä voi nimittää vaikka meditaatioksi.

    Ja edelleen, silloin ei yleensä uskota että on olemassa edes mitään pysyvää oikeaa minää, jonka voisi unohtaa. Kun attentiokyky kehittyy, pystyy näkemään että minä on vain harha.

    Toisten palveleminen ei myöskään käsittääkseni näissä uskomusjärjestelmissä liity suoraan tuon attentiokyvyn kehittymiseen, vaan muihin lainalaisuuksiin.

  4. Virheitä ja Mikko: kiitos meditaatiota koskevista huomautuksista. Kuten arvaattekin, itämaisten perinteiden dissaaminen liittyy tässä blogissa sellaiseen ystävällismieliseen piikittelyyn tutuille, jotka tuollaisia ovat harrastaneet. Voisin kirjoittaa niistä paljon sovinnollisempaan sävyyn, mutta sellainen kuuluu toiseen yhteyteen.

    Mitä sola fide -ajatukseen tulee, ei se ole vain protestanttinen. Vastakkaista kantaa kutsutaan irlantilaisen munkki Pelagioksen mukaan pelagiolaiseksi harhaopiksi, ja se on harhaoppi, ei kristinuskon suuntaus, tasan siksi että paavi sen kerettiläiseksi julisti.

  5. M

    Valtaosassa kristikuntaa kai uskotaan, toisin kuin pelagoniolaisuudessa ja protestanttilaisuudessa, että sekä hyviä tekoja että Jumalan armoa tarvitaan. Siksi sola fide erottaa katolilaisuuden jne. protestanttisuudesta. Esim. luterilaisuus ei kuulu paavin alle, joten luterilaisen näkökulmasta paavin kerettiläisyydeksi julistamisella ei ole paljon merkitystä. Luterilaisuushan on itsekin tuomittu 1521 harhaopiksi.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: