Joutsenlaulu


Mietin campia, vaikka varmaan kysymyksiini löytyy vastaukset jostain Sontagin kirjoituksesta. Voisi ajatella, että “maakuntien rahvaalla” on huono maku ja he diggaavat mautonta taidetta. Esimerkiksi käy vaikka Yö-yhtyeen Joutsenlaulu. Toisessa ääripäässä ovat “ylioppilastalojen kasvatit”.

Kun ihminen sivistyy ja hänen makunsa kypsyy, hän oppii ottamaan vastaan vaativampia teoksia, ja arvostamaan sofistikoitunutta yli karkean. Yö vaihtuu klasariksi, ja yleensäkin populaari vaihtuu korkeakulttuuriin. Oletan nyt että korkeakulttuuri on objektiivisesti parempaa: en jaksa mitään relativismia näin selvän asian suhteen.

Erittäin älykäs ihminen menee kuitenkin vielä pidemmälle. Sekä populaari- että korkeakulttuurin harrastaja ovat tunnistaneet ja arvostaneet teosten merkityksiä ja esteettisiä ominaisuuksia. Ero on ollut teosten ja niiden kantamien merkitysten kompleksisuudessa, ja vastaanottamiseen vaaditussa kulttuurisessa pääomassa, eli kyvyssä kuulla ja nähdä hahmoja ja kerrostumia. Tästä voi kuitenkin vielä siirtyä merkitysten luomiseen. Taideharrastaja siirtyy kohti taiteilijuutta projisoimalla oman merkitysmaailmansa valikoituun materiaaliin.

Campherkkyydessä on kai osin kyse tästä. Hipster palaa sarjakuvan, Yön tai muun roskan pariin, mutta ei enää roskan asettamilla ehdoilla, vaan itse asettamillaan ehdoilla. Hän näkee ja kokee siinä jotain muuta, idiosynkraattisen elämäntarinansa tai yhteiskunnan valtarakenteen. Heavy rockin harrastajilla tällainen asenne on erityisen onnistuneesti kehitelty. Esimerkiksi Manowar-yhtyeen diggailu on paljon älyllisempää kuin vakavana pidetyn Metallican diggailu, koska Manowarin fani on välttämättä vapaiden campmerkitysten luoja, kun taas Metallican fani jää yleensä tosikkomaiseksi vastaanottajaksi.

Tämä yli-intellektuaalinen asenne on kuitenkin moraalisesti vaarallinen. Hipster säilyttää koko ajan kaksoistietoisuuden populaarikulttuurituotteen suorasta, latteasta merkityksestä oman hienostuneen merkityksenantonsa rinnalla. Samalla hän helposti syyllistyy alentuvaan ironiaan, ihmishalveksuntaan.

Kuvitellaan vaikkapa karaoke-baari, jossa “maakuntien rahvas”  laulaa Joutsenlaulua koska se koskettaa heitä. Tunne on rehellinen vaikka maku onkin huono. Nyt samaan baariin kävelee “ylioppilastalon kasvatti”, joka menee innostuneena mukaan laulamaan. Hän ilmentää campherkkyyttään. Mutta mikä hänen suhteensa ei-camp-herkkiin kanssaihmisiin on? Sitä ei voi millään ilveellä kuvata kunnioittavaksi ja tasa-arvoiseksi. Olisi huomattavasti vähemmän elitististä, vähemmän halventavaa, suoraan arvostella näiden makua ja kehua vaikka Pendereckin soveltuvuutta kaljoitteluillan taustaksi. Tällainen korkeakulttuurin kannattaja ainakin kohtaa toiset ihmiset  ilman teeskentelyä. Kun asiaa ajattelee, campherkkyys on uskomattoman loukkaavaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka omalla kulttuurisella tasollaan kuluttavat luokalleen ominaisia taideobjekteja.

Korkeakulttuurin harrastajasta merkityksenluojaksi on toinenkin reitti, joka ei vaadi muiden ihmisten katsomista alaspäin. ITE-taide näyttäisi tarjoavan esimerkin tästä. Mutta nämä ajatukset ovat varsin keskeneräisiä: palaan asiaan.

Advertisements

  1. No, oleta mitä oletat, minusta on vaan hassua, että puhut “relativismista” tässä yhteydessä. Korkeakulttuuri ei ole parempaa, vaan objektiivisesti se on huonompaa. Sen huonommuus näkyy siinä, että sen harrastaminen on käytännössä aina pelkkää signaalien esittämistä. Tiedän tämän, koska esitin itsekin vuosikaudet jotenkin tykkääväni korkeakulttuurista, vaikka oikeasti Joutsenlaulu on hyvä biisi.

    Täydellisen analogian saa tieteellisestä kirjoittamisesta. Oikeasti hyvä tieteellinen kirjoitus on selkeä, yksinkertainen, ymmärrettävä, operationalisoituva, jne., eikä se vaadi erityisiä ponnisteluja lukijalta, ainoastaan pohjatietoja, jos kaikkea olennaista ei voida esittää. Hyvä kirjoittaja osaa senkin osan abstrahoida niin, että tarkoituksenmukainen abstraktio korjaa ongelman hukkaamatta olennaista.

    Kulttuurin merkityksenluojaksi päätyminen kuvailemaasi reittiä on rent-seekingiä. Siinä ratsastetaan ylemmän keskiluokan pyrkyryydellä ja erottautumisen halulla ja uhrataan tarkoituksenmukaisuus itse ilmaisujen ja merkitysten suhteen sosiaalisen statuksen vuoksi. Tämä on ymmärrettävää siksi, että koska taide ei ole suoraan, tai sen ei ainakaan haluta nähdä olevan, sinänsä markkinoilla tapahtuvan vaihdon piirissä, vaan siinä vaihdetaan aineettomia signaaleja. Signaalien arvo tietenkin toisinaan tulee mitatuksi rahassa, ja silloin se on valtava verrattuna informaation tuottamisen kustannuksiin.

    Juuri tämä suuri hinta kielii itseasiassa siitä, että kyse on vain ja etupäässä statuksesta. Todella suuret asiat tulevat oikeasti halvaksi. Kuten kuulakärkikynä tai internet.

  2. Laajakaistan vetäminen jokaiseen syrjäkylään maksaa kyllä enemmän kuin Beethovenin biisien kopiointi ja kuuntelu.

    Itse en tietysti samaista esteettistä arvoa ja taideobjektin markkinahintaa. Oikeastaan en tajuakaan mitä kirjoitat.

    Tyypillisen listahitin elinkaari on lyhyt, vaikka kuluttajat ovat parin vuoden ajan valmiita maksamaan sen kopioista. Suuret teokset säilyvät melko suosittuina ehkä satoja vuosia. Alkuperäinen sijoitus on kuoletettu aikoja sitten, nyt teokset ovat ilmaisia ja vapaasti käytettävissä. Tämä ei tietenkään päde juuri nyt luotavaan korkeakulttuuriin, joka vaikuttaa kalliilta suhteessa siitä juuri nyt nauttivaan ihmismäärään. Instituutio ja sen kannattelema tietotaito kannattaa silti ehdottomasti pitää elossa, muu on sitä “paskaksi ja palamaan”-asennetta.

  3. Itse en tietysti samaista esteettistä arvoa ja taideobjektin markkinahintaa. Oikeastaan en tajuakaan mitä kirjoitat.

    Eiväthän ne samat olekaan. Taideobjektin markkinahinta on pelkkä statussignaali, sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä esteettisen arvon kanssa. Juuri se, että “korkeakulttuurin” piirissä olevat taideobjektit ovat tällaisia, on selkeää evidenssiä siitä, että korkeakulttuurin esteettinen arvo on olematon.

    Siksi ei myöskään ole mitään instituutiota “korkeakulttuuri”, vaan ainoastaan mekanismi, jolla ylempi keskiluokka yrittää päteä. Sitä minä yritin sanoakin. Beethoven ja kumppanit saivat elantonsa siksi, että oli vielä instituutio, jolla oli varallisuutta ja tuloja, jotka olivat täysin eri kertaluokassa kuin oli keskiluokan käytettävissä. Korkeakulttuuri voi olla olemassa instituutiona vain sellaisessa yhteiskunnassa. Demokratiaan se ei kuulu, vaan se on pekkää rent-seekingiä.

    Argumenttisi voi tietenkin hyväksyä, mutta silloin pitää hyväksyä kaikenlaisia muunlaisia privilegioita samalla argumentilla. Esimerkiksi monarkistit voivat sanoa samaa.

  4. Ensinnäkin, joutsenlaulu on oikeasti hyvä biisi. Seei ole teknisesti kauhean kummoinen, mutta onnistuu välittämään melankolisen menneen rakkauden kaipuun tunteen todella vahvasti, vahvemmin kuin juuri mikään taideteos (Westön Att vara Skrake välitti ainakin minulle vähän erilaisen melankolian vielä vahvemmin). Tai vaikka Pellen moottoritie on kuuma, jos nämä esimerkit eivät osu. Karkemaa moskaa, mutta ah, se nuoruus.

    Camp-analyysisi menee menee minusta tässä metsään. Eivät ylioppilastalojen kasvatit harrasta camppia siksi, että saisivat pilkata rahvaankulttuuria, vaan koska se oikeuttaa heidään kaipuunsa rahvaankulttuuriin. Eihän Yötä nyt tosisaan sovi kuunnella, mutta ironisesti saa.

    Mietitään vielä esimerkeistäsi Manowaria. Manowarin fanit kuuntelevat sitä siis ironisesti, mikä on uskomattoman loukkaavaa Manowarin faneja kohtaan, jotka omalla kulttuurisella tasollaan kuluttavat… eiku.

    • Väitteeni ei ollut, että campsensitiiviset haluaisivat pilkata. Mutta heidän asenteensa on silti alaspäin katsova. Mitä on Yön kuunteleminen ironisesti? Mikä on ironikon suhde niihin ihmisiin, jotka kuuntelevat samaa teosta ei-ironisesti? Eivät he kaipaa rahvaankulttuuriin. Heidän tapansa harrastaa sitä ironisen etäisyyden päästä on hajuraon ylläpitämistä.

      • Ok, näin voi hyvinkin olla.

        En sitten vaan tunne niitä ironikkoja joista puhut. Ehkä parempi niin, pilaisivat hyvä ironian käsitteen olemalla ikäviä.

        Tuo ironinen asenne, josta minä puhuin on sekin tietysti vähän pöhköä, mutta ei sentään vastenmielistä.

        Ja se ironia, jota itse arvostan, palautuu viime kädessä aina siihen, että iroonikot ovat valmiita kuolemaan sen asian puolesta, josta pitävät muka vain ironisesti. Ja että tämä on kaikille selvää. Se tuo ironiaan vähän enemmän syvyyttä, kun ei tarvitse teeskennellä, ettei muka oltaisi oikeasti sitä mieltä, mitä ollaan olevinaan vain ironisesti.

        Mutta ehkä tämä käsiteanalyysistä tältä erää. Se Manowar ei vaan kyllä edelleenkään sovi camp-käsitteeseesi.

  5. Tämä vaatii uutta kirjoitusta, mutta voidaan erottaa kaksi erilaista tapausta. Ensiksi olisi täysin vakavamielisesti tehty, yleensä kaupallinen, heikkolaatuinen taide (tai design, tai viihde). Tällaista on mahdollista arvostaa tavalla, jota kutsutaan campiksi. Arvostus ei poista tuotteen perustavanlaatuista mauttomuutta tai kehnoutta, vaan ilmaisee camp-sensitiivisen ihmisen vinoa asennetta. Kyse on jossain mielessä väärinkäytöstä, johon ehkä kuuluu myös kriittinen ulottuvuus. Toinen tapaus on kulttuurituote, joka on jo alunperin luotu samanlaisella vinolla asenteella. Manowarin yliampuva imago, kliseinen musiikki, puhumattakaan sanoituksista, menee tähän lokeroon. Manowar on tarkoituksella camp. Ehkä tarvittaisiin eri sanat.

  6. “45. Detachment is the prerogative of an elite; and as the dandy is the 19th century’s surrogate for the aristocrat in matters of culture, so Camp is the modern dandyism. Camp is the answer to the problem: how to be a dandy in the age of mass culture.”

    Susan Sontag, Notes on Camp.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: