sosiaalinen seppukuni


Kävin kihlajaisissa. Tiedän häät, mutta minulla ei ollut aavistustakaan millainen tilaisuus kihlautumisen kunniaksi järjestetään. Löysin siis itseni kahvittelemasta morsiamen vanhempien olohuoneesta. Onneksi olin älynnyt valita siistin tumman puvun. Monilla vanhemmista miehistä oli jopa solmio. Haluaisin itsekin käyttää enemmän solmiota, mutta pelkään näyttäväni sen kanssa kaupustelijalta. Mutta minulla oli eri parin sukat! Tietoisuus tästä levisi koko ruumiiseeni, joka jäykistyi ja nyki. Häpeän fyysisyys on mielenkiintoista. Suomessa on kahta käytäntöä, ollaanko sisällä sukkasillaan, vai pidetäänkö kenkiä. Puvun kansssa käytettävät kengät pitäisi kuitenkin ottaa erikseen mukaan, koska niillä ei oikein voi kulkea välimatkoja luonnossa.

Nyt haluaisin vain piileskellä maanraossa muutamia kymmeniä vuosia.

Advertisements

  1. Häpeä on mielenkiintoinen tunne. Se on järjestäen kertaluokkia voimakkaampi kuin mikään ulkoinen syy antaa aihetta. Periaatteessa häpeä on kai sosiaalisen tuomion tai paheksunnan pelkoa, mutta tosiasiallinen tuomio tai paheksunta on aina rangaistuksena täysin triviaali verrattuna häpeän piinaan.

    Tunnistan tästä karakterisoinnista monia tilanteita, joissa olen itsekin ollut.

  2. tommi

    Joku viisas sanoi, että häpäistyksi tuleminen porukassa on se, miten laumaeläin kokee laumasta karkottamisen. Se on vanha ja biologisesti alkuperäinen tapa kokea yksinäisyyttä, pitkästyminen ja juttukaverin puute ovat vasta myöhempien aikojen keksintöä.

    Itse olen jotenkin oppinut olemaan nolostumatta akuutisti mutta toisaalta jotkut vanhat teot ja sanomiset jäävät kummittelemaan käsittämättömän pitkiksi ajoiksi. Sen tajuaminen, että toiset ovat unohtaneet jos ovat edes viitsineet tuoreeltaan noteerata, ei auta.

    Oikein viiltävään vanhan töppäyksen muistamiseen liittyy minulla se, että sanon yhtäkkiä ääneen jotain, mikä ei liity nykytilaan eikä oikeastaan edes tuohon häpeää nostattavaan tapaukseen. Jotain tyyliin “sillälailla” jonkin luvun kuten “miljoona kaksisataatuhatta kuusikymmentäviisi” tai “tyttöjä ja poikia” (tuo viimeinen on jostain aivan mystinen juttu ja varmaan yleisin mitä äännähdän, sen perustetta tai historiaa en ole keksinyt.)

  3. “Oikein viiltävään vanhan töppäyksen muistamiseen liittyy minulla se, että sanon yhtäkkiä ääneen jotain, mikä ei liity nykytilaan eikä oikeastaan edes tuohon häpeää nostattavaan tapaukseen.”

    Minä teen samalla tavalla. Luulin, että sellainen ei ole kovin yleistä, mutta luulon syy on varmaan siinä, että aiheesta varmaan puhutaan kovin harvoin.

  4. Oho. Tuo on varmaan joku biologinen pakko, koska itse toimin täysin samalla lailla. Alan yleensä mutista ääneen tai puoliääneen jotain, jos muistan jonkun todella pahan mokan. Erikoista.

  5. Häpeä ja syyllisyys ovat läheiset moraalitunteet. Häpeää tunnetaan, kun ajatellaan että jos muut näkisivät tämän, he paheksuisivat tai nauraisivat (tai kenties: paheksunta olisi oikeutettua). Ihminen voi mielikuvituksessaan ottaa muiden perspektiivin, ja katsoa sieltä itseään. Jos minä näytän yleisen toisen näkökulmasta naurettavalta tai paheksuttavalta, käynnistyvät samanalaiset reaktiot, kuin jos oikeat lajitoverit tosiaan olisivat ilkkumassa.

    Uskon että Tommilla, Jarnolla ja Tiedemiehellä tällainen ulkoisen perspektiivin ottaminen itseen on tavallista voimakkaampaa/yleisempää kuin taviksilla. Tällainen persoonallisuuden ylireflektiivisyys on kiinnostava ilmiö.

  6. Luulen, että tarve alkaa mumista, höpistä, tai mölistä, kun häpeän tunne on kiivas, on jotenkin sisäsyntyinen. En usko, etä se liittyy ylireflektiivisyyteen.

  7. Mulla on myös samanlaisia kokemuksia, tosin en kiistä olevani ylireflektiivinen.

  8. kattoratsastaja

    Oho. Minullekin palautuu toisinaan mieleen kaikenlaisia ikäviä ja noloja tilanteita jopa vuosien takaa ja silloin tulee usein mutistua jotain päätöntä itsekseen.

  9. kattoratsastaja

    Vielä: kuvailemasi kaltaiseen tilaisuuteen sopiikin oivasti vaatettautua sep-pukuun.

  10. tommi

    Tämä häpeissään mutina alkaa kiinnostaa tosissaan. Tein pientä tutkimusta ja sain kaksi tuttua tunnustamaan, etteivät tee näin. Tehkää tekin vastaavaa tykönänne. En nyt kuvaile näitä mutisemattomia sen enempää ettei se vaikuta ennakko-odotuksiinne.

    Kysyin sille myös nimitystä mutta ainakaan amk-psykiatrialla ei kuulemma sellaista tullut mieleen.

    Kaikesta päätellen Mattia ei tällainen vaivaa, mikä on kiinnostavaa sekin koska tähän mennessä joka ikinen muu tähän tiettyyn kuvittelemaani malliin sopinut on tunnustanut kärsivänsä (jos se nyt mitään kärsimistä on) samasta.

  11. En mutise, pikemminkin koen lihasjännitystä tai lievää hyperventilaatiota. Olen ehtinyt kysyä yhdeltä ihmiseltä, eikä hänkään mutise.

  12. Tämä on oudon kiinnostava keskustelujuonne, sillä en ole missään ikinä tätä ennen törmännyt puheena olevan ilmiön kuvaukseen. Itselläni oire on erittäin selväpiirteisesti havaittavissa täsmälleen Tommin kuvaamassa muodossa. En kyllä kutsuisi sitä mutinaksi, pikemmin kyseessä on tiettyjen vakiintuneiden nonsense-ilmausten vaimennettu huudahtelu. Kiusallinen vaiva, mutta ilmenee onneksi lähinnä vain yksin ollessa.

    Kiinnostavin kysymys on minusta ilmiön mahdollinen universaali lajityypillinen tausta, eivät niinkään sille altistavat yksilölliset tekijät.

    Mielestäni häpeä ja syyllisyys eivät muuten ole lähimainkaan lähitunteita; pikemmin todella vaikeasti sovitettavissa samaan tunnemaisemaan. Voi tietysti olla käsitteenmäärittelykysymys.

  13. Eufemia

    Todettakoon nyt, että minäkin alan nolostuessani mutista höpöjä.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: