hörölöm


Tämä teksti on pelkkä muistiinpano, jonka postitan tännekin: ei siis kannata lukea. Jos aihe kiinnostaa, teksti perustuu Zoltan Gendler Szabon artikkeliin “The Distinction between semantics and pragmatics” teoksessa Lepore & Mith (eds.) The Oxford Handbook of Philosophy of Language. Artikkelista löytyy versio netistä, en tiedä onko identtinen julkaistun kanssa.

Sekä semantiikan että pragmatiikan parissa tehdään mielenkiintoisia asioita. Näiden kahden rajanvetoa tai tarkempaa määrittelyä olen tullut pitäneeksi, ensiksikin, selkeänä ja yleisesti tunnettuna, ja toiseksi, mielenkiinnottomana verrattuna itse tutkimusongelmiin. Toki olen ollut tietoinen, että oppikirjat pitävät sisällään hyvin hajanaista materiaalia. Varsinkin pragmatiikka vaikuttaa joskus kaatoluokalta, jossa on tavaraa formaalista kielitieteestä sekavaan sosiologiaan, jopa hämärän rajoille etiikkaan asti. Samaan aikaan monet filosofit käsittävät pragmatiikan vain formalisointiongelmana.

 Luin Zoltan Gendler Szabon artikkelin aiheesta, ja jo rajankäynti vaikuttaa kiinnostavammalta. Seuraava poimii asioita hänen kirjoituksestaan, jossa on paljon enemmänkin asiaa.

 Terminologian syntaksi-semantiikka-pragmatiikka kanssa on tapana aloittaa Charles Morrisista. Hän hahmotteli 30-luvulla yleistä merkkien tiedettä. Syntaksin määritelmästä lienee yksimielisyys: Carnap muistaakseni sanoi sitä geometrian äärelliseksi sovellukseksi tai jotain siihen suuntaan. Morrisin semantiikka tutkii merkin ja sen viittauskohteen suhdetta. Se ei tutki ilmaisuja, jotka eivät viittaa, ja se abstrahoi pois merkkien käyttäjät. Niinpä semantiikka tutkii numeraalin ‘3’ suhdetta lukuun 3, mutta se ei tutki ihmisiä, jotka käyttävät arabialaisia numeraaleja laskutoimitus- ja mittauskäytänteissään. Se että ‘Helsinki’ tarkoittaa Suomen pääkaupunkia on semanttinen fakta, mutta se että minä tarkoitan Suomen pääkaupunkia puhuessani Helsingistä, ei kuulu semantikolle.

 Morrisin semantiikka on äärimmäisen kapeasti määritelty, mutta pragmatiikka vaikuttaa ensin hyvin laajalta. Jälkimmäisen on tarkoitus tutkia merkkien käytön koko biologiaa, psykologiaa ja sosiologiaa. Siinä missä semantiikka ei puuttunut merkkien käyttöön, Morrisin pragmatiikan on puolestaan tarkoitus sulkeistaa merkkien semantiikka tarkastelusta. Tarkoitus on toisin sanoen tutkia merkin ja sen käyttäjän suhdetta, merkkikäyttäytymistä, ottamatta huomioon mitä merkki tarkoittaa tai mihin se viittaa. Szabo on mielestäni hyvin oikeassa hylätessään tällaisen tutkimusasetelman. Pragmatiikan puhdistaminen semantiikasta on tuskin kovin hedelmällinen lähtökohta. Se on, nyt behaviorismin kuoltua, myös vailla motivaatiota.

 Richard Montague katsoi seuraavansa Morrisia, mutta ymmärsi tämän hedelmällisesti väärin. Montaguen pragmatiikka sulki sisäänsä koko kielentutkimuksen, eli suhteet ilmausten välillä, niiden referentiaaliset suhteet objekteihin, ja ilmausten käyttökontekstit. Samalla Montague kuitenkin kavensi pragmatiikan alaa kahdessa muussa ulottuvuudessa. Hänelle kyse ei ollut yleisestä merkkien tieteestä, vaan ainoastaan kielestä. Ja Montaguen pragmatiikka oli vain malliteoreettisen semantiikan laajennus indeksikaalisten ilmaisujen semantiikkaan. Malliteoreettinen semantiikka on näppärä koneisto, joka liittää syntaktisiin elementteihin tulkintafunktion (malliteorian ja semantiikan erosta täällä). Pragmatiikka vain lisää funktion, joka tulkitsee kontekstidonnaiset ilmaisut, kuten ”sinä”, ”tänään”, tai ”aktuaalisesti”.

 Ilmaisuun liitettyjen kontekstuaalisten parametrien jonoa kutsutaan indeksiksi. Klassisessa intensionaalisen semantiikan esityksessään ”General Semantics” David Lewis päätyi kahdeksanpaikkaiseen indeksiin, mutta myönsi, että relevantteja tekijöitä voi olla tarkemmin määrittämätön määrä. Tyhjentävän mallin rakentaminen parametreja lisäämällä vaikuttaa epäkiitolliselta tehtävältä. Voimme halutessamme mallintaa jotain tekijää, kuten nyt vaikka aikamuodon tulkintaa, mutta luonnollisen kielen kertakaikkinen ja täydellinen matematisointi ei ehkä ole edes teoreettisesti erityisen kiinnostava yritys.

 Pragmatiiikan määrittelyn kannalta tämän perinteen ongelma ei kuitenkaan ole formaali. Pragmatiikan näkeminen (vain) indeksi-teoriana jättää pois liikaa niistä kiinnostavista ilmiöistä, joita pragmatiikassa on tutkittu. Tällaisia ilmiöitä ovat esimerkiksi presuppositio, implikatuuri, puhujan intentio, metafora, retoriikka ja konsultoi oppikirjoja listan jatkamiseksi. Indeksi-teoria on suunnattu kielellisten ilmaisujen kirjaimellisen merkityksen tutkimukseen silloin, kun merkitys on osin kontekstisidonnainen. Szabon näkemys kuitenkin on, että pragmatiikka tutkii myös lausumien tulkintaa, eikä siinä ole aina kyse kirjaimellisesta merkityksestä plus kontekstista. Szabo on tässä tietenkin oikeassa. Montaguen, Lewisin, Kaplanin tai muiden sankarien semantiikat ovat kiinnostavia omillaan, mutta ne eivät tyhjennä tai määrittele mitä kielen tai muiden merkkijärjestelmien pragmatiikka on.

Kirjallisuudessa esiintyy muitakin tutkimuslinjoja. Sperberin ja Wilsonin psykologistisessa lähestymistavassa semantiikka ja pragmatiikka tutkivat erilaisia informaationkäsittelyn prosesseja organismin sisällä. Kyse ei siis olisi lainkaan julkisesta kielestä, vaan aivoista. Semantiikassa on kyse koodista, jolla kielelliset ilmaisut liittyvät mentaalisiin representaatioihin. Pragmatiikassa taas on kyse muun informaation yhdistämisestä tähän erilaisten päättelyiden avulla. Sperberin ja Wilsonin teorian kognitiotieteelliset ansiot on arvioitava erikseen. Tässä on oleellista, kuinka rajallinen heidänkin projektinsa on. Se mitä he kutsuvat semantiikaksi ei enää koskekaan referentiaalisia suhteita ja totuusehtoja, ainoastaan mentaalisia representaatioita. Kysymys siitä kuinka nämä representaatioiksi kutsutut tilat representoivat putoaa pois kuvasta. Perinteisen terminologian mukaan psykologismin hinta on semantiikan unohtaminen. Ei myöskään ole uskottavaa, että psykologistinen kuva pragmaattisista päättelymekanismeista olisi riittävä pragmatiikan keskeisten ilmiöiden käsittelemiseksi (kieli on sosiaalinen taito).

 Szabo itse katsoo sekä semantiikan että pragmatiikan kuuluvan lausumien tulkinnan alaosioiksi. Semantiikka koskee sanotun merkkityypin merkitystä, joka on riippumaton merkin yksittäisistä esiintymistä. Pragmaattisiksi kutsuttujen tekijöiden selvittäminen on tulkinnalle relevanttien tekijöiden etsimistä tietyn esiintymän kontekstista. Szabolla on myös näkemys siitä, mitä merkitys on, ja mitä konteksti on, mutta tutkimusaluetta määritellessä nämä on hyvä jättää auki. Pelkkä tieteenalamääritelmä ei saa lyödä lukkoon teoreettisia kiistoja. Artikkelin suurin anti oli kuitenkin tuttu negatiivinen opetus. Ihmiset sekoittavat puurot ja vellit yhteisten sanojen takana, ja olisi hyvä kuunnella mitä toiset sanovat, ja selvittää mitä he niin sanoessaan tarkoittavat. Vasta tämän jälkeen on hedelmällistä olla pro tai contra.

Advertisements

  1. Gc

    “Syntaksin määritelmästä lienee yksimielisyys: Carnap muistaakseni sanoi sitä geometrian äärelliseksi sovellukseksi tai jotain siihen suuntaan.”

    Heh, kuulostaapa selkeältä ;D

    • Vika epäselvyyteen on minun kirjoituksessani. Yleensä syntaksin sanotaan koskevan (tulkitsemattomien) merkkien suhdetta toisiinsa, kuten se onkin, mutta tämä ei paljon selitä. Se olettaa että tiedämme etuäteen mikä on merkki, ja toiseksi, merkit ovat toisiinsa vaikka missä syntaktisesti irrelevanteissa suhteissa. Carnap (en vieläkään jaksa kaivaa tarkkaa lainausta)ajatteli, että kirjoitetun kielen syntaksi on paperille piirrettyjen muotojen kuvausta: kuinka ne toistuvat ja muuntuvat säännönmukaisesti. Puhutun kielen syntaksi olisi jotain vastaavaa fonologisille “muodoille”.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: