Gauguinin jäljillä


Sain juuri luettua siinä kulttuurien museon vieressä olevassa Wayne’s Coffeessa Linkolan ajamana -kirjan. Tulipahan vain mieleen, että ajattelijat, jotka etsivät vimmaisesti jotain aivan toista, päätyvät helposti – sikäli kuin päätyvät yhtään mihinkään – melkoisiin banaliteetteihin. Ehkä he siksi välttävät konkretiaa ja suosivat hämärää ilmaisua.

Meille voidaan vihjailla vaikkapa alkuperäiskansoiksi nimitettyjen ihmisryhmien yhteismitattomista tavoista kokea, kuinka niihin liittyy vaikka mitä viisautta, mutta emme juuri kuule mitä meidän sitten pitäisi heiltä oppia. Ryhtyä syömään toukkia ja matoja? Tervehtiä neniä hieromalla? Keräillä ja kutistaa naapurikunnassa asuvien kalloja? Asua eri paikassa kesällä ja talvella? Mistä tämä transsendenssin tarve, jota ei voi edes periaatteessa tyydyttää? Ainahan toisilta voi jotain oppia, mutta intiaaniromantiikassa ei oikeasti ole kyse asioiden oppimisesta, vaan omaan kulttuuriimme liittyvästä romanttisesta itse-negaation eleestä.

Jos jollain on jotain hyviä ideoita, ne voi varmasti kertoa suoraan: ehdotus että tulisimme intiaaneiksi on tosiaan aivan samaa luokkaa, kuin “vain Jumala voi meidät enää pelastaa”. Kuulostaa ehkä sopivassa tilanteessa hienolta, mutta on lopulta vain latteus. Ongelmana on pelastuksen tarve, ei sen kroonisesti tyydyttymätön puute.

Ehkä tämä skeptismini liittyy siihen, että pidän Putkinotkoa syvällisempänä luontosuhteen tarkasteluna kuin Kalevalaa. Putkinotkossa eletään “vailla pelkoa ja toivoa”, ollaan enemmän tai vähemmän ihmisiksi kuten parhaaksi taidetaan. Ajatus Gauguinista Putkinotkossa huvittaa.

Ei, ei, ei ihmisille mikään ei kelpaa, koska kaikki on aina sitä samaa (herruuden perustaa, sanoivat Frankfurtin koulussa). Linkolallekaan ei kelvannut Vanajaa ja Valkeakosken ilmaa saastuttavien tehtaiden piippuihin ja putkiin laitetut suodattimet, koska nekin ovat teknologiaa.

Negatiivinen teologia ei oikeastaan johda mihinkään erityiseen uuteen paikkaan. Kielletty lause ei oikeastaan merkitse mitään uutta propositiota.

Meillä on kielessämme partikkeli “ei”, joka ilmaisee kieltoa, mutta ei erillistä merkkiä myönnölle. Esimerkiksi Fregen käsitekirjoituksessa kuuluisa horisontaaliviiva oli tällainen myöntömerkki. Kun mennään metalingvistiselle tasolle, sanaa “tosi” voi käyttää myöntömerkkinä: “ei” ja “tosi” ovat tavallaan duaalit.

Asiaa voi ajatella vaikka näin: meillä on tietty ajatussisältö, kuten “Linnut lentävät”: se on mahdollisen asiantilan kuvaus. Sanomme että “Linnut lentävät” tai “Linnut eivät lennä” tai “On totta, että linnut lentävät”. Mutta ilman näitä pikkusanoja voisimme sanoa aina “Linnut lentävät” ja samalla joko nyökätä tai pudistaa päätämme. Päämme eleet ilmaisevat asenteitamme samaa mahdollista asiantilaa kohtaan, mutta eivät tuo siihen sinänsä mitään lisää. Lisäksi tarvittaisiin varmasti hartioiden kohautus.

Linkolan ajamana on silti hieno kirja, josta löytyy monta kiinnostavaa artikkelia.

Advertisements

  1. Inkeri

    Uh, minua kiusaannuttaa oma tekstini, se jäi niin pahasti raakileeksi. Senpä vuoksi en ole juuri avannutkaan koko kirjaa julkaisemisen jälkeen.

  2. Tekstisi oli kirjan parhaita, mutta en viitsinyt mainita sitä, koska positiivisen palautteen antaminen kiusaannuttaa.

  3. Inkeri

    Pointista olen edelleen melko samaa mieltä itseni kanssa, siksi se olisikin ansainnut tulla sanotuksi paljon paremmin.




Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s



%d bloggers like this: