“Jos hän olisi itse valinnut sen, hän olisi pitänyt siitä”

“Hän ei olisi valinnut sitä elokuvaa”.

“Hän ei olisi valinnut sitä elokuvaa, mutta jos hän olisi valinnut sen, hän olisi pitänyt siitä.”

Olen ajatellut harrastaa hiukan lisää kontrafaktuaaleja. Toisaalta ne ovat korvaamattomia normaalissa ajattelussa ja tutkimuksessa, toisaalta intuitiot niiden tulkinnasta ovat varsin höllyvällä perustalla. Ehkäpä mitään kontrafaktuaalisia propositioita ei ole olemassa: on vain tavallinen propositio, jonka olen valmis esittämään tiettyjen, mahdollisesti paikkansapitämättömien presuppositioiden alla.

Minulla on kommentti asiaan. En usko, että arkisen, epäteoreettisen totuuden käsitteen suhteen olisi suurempia sukupuolieroja, koska arkinen totuus on vain B:n tapa ilmaista yksimielisyyttä A:n kanssa.

A: “Kaupat ovat kiinni Juhannuksena”

B: “Se on totta”

B:n totuustermin avulla muodostettu prolause (vrt.pronomini) vain perii diskurssissa sitä edeltäneen lauseen ilmaiseman sisällön. Pragmaattisella tasolla B ilmaisee myös yksimielisyyttä. Matemaattisessa käytössä totuus on yleistämisen väline: emme voi esittää ääretöntä luetteloa, mutta voimme sanoa, että ‘Kaikki propositiot muotoa…X…ovat tosia”. Olisi uskomatonta löytää sukupuoliero täältä.

Mutta varsinainen kommenttini koskee kyselytutkimusten psykologiaa. Uskon nimittäin, että naiset ja miehet reagoivat hypoteettisia esimerkkiskenaarioita ja esimerkkilauseita käyttäviin kyselytutkimuksiin systemaattisesti eri tavalla. Jos aihetta on tutkittu, olisin kiinnostunut linkeistä.

Mutulla sanoisin, että miehet tyypillisesti hyväksyvät annetun esimerkin sellaisenaan, ja vetävät johtopäätöksiä vain annetun informaation perusteella. Siksi yksittäisten lauseiden, kuten ‘kaikki poikamiehet ovat naimattomia’ testaaminen näyttää mielekkäältä toiminnalta. Miehet päättelevät annetusta sanamuodosta, sulkeistaen kysymykset siitä kuka on poikamies, tai voiko naimattomuudella olla asteita.

Naiset eivät tyydy esimerkissä annettuun informaatioon, vaan haluavat sen ympärille laajemman narratiivin. Jos heillä on mahdollisuus kysyä, he alkavat kysellä lisää taustatietoja ja yksityiskohtia esimerkin maailmasta, tietoja jotka kokeen laatijan mielestä ovat irrelevantteja. Naiset usein sanovat, ettei annettua esimerkkiä voi arvioida ilman tällaista lisänarratiivia. Jos mahdollisuuksia kysymyksiin ei ole, naiset saattavat kehittää itse uskottavalta tuntuvan taustan. Nämä erot esimerkkien kognitiivisessa prosessoinnissa johtavat joskus erilaisiin arvostelmiin.

Psykomaantieteellisiin tutkimuksiin ja terveeseen järkeen vedoten epäilen näitä teesejä. Usein sitä törmää omistajattomiin kokemuksiin, ja usein omat kokemukset livahtavat vieraisiin. Ennen nykyaikaisen psykomaantieteen kehitystä näitä asioita selitettiin kummituksilla. On nimittäin niin, että tietyt kokemukset kelluvat tietyissä tyypillisissä paikoissa kenen hyvänsä poimittaviksi valmiina.

Alppipuistossa yhytän usein tietyn iloisen irrallisuuden, jota on kuitenkin terästetty parilla senttilitralla haikeutta (ajattele New Orderin musiikkia). Ehkä se on joskus ollut jonkun, mutta nyt se on psykologista yhteismaata, halukkaiden laidunnettavaksi. Eduskuntatalon lähistöllä taas lojuu tyypillisesti schadenfreudea. En tiedä ketkä sitä siellä erittävät, mutta se on hyvin epähygieenistä. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin.

Keskiaikaisiin linnoihin rakennettiin muurit tunkeutujien ulkona pitämiseksi. Vankiloiden muurit estävät asukkaiden ulospääsyn. Ihmisessä tai ‘subjektissa’ on sekä linnoitusta että vankilaa. Yleensä se menee niin, että rakennetaan defensiivisiä muureja ja ansoja, joiden vangiksi lopulta itse jäädään.Minästä tulee tunkkainen paikka, jonne kukaan ei tule käymään, eikä kukaan pääse ulos.

Prekariaatilla ei ole muuta menetettävää kuin estonsa. Idea kokemuksen omistajattomuudesta, open access kokemus, sopii tilanteeseen. Jos jakaa tilan, kuten kaupungin, voi yhtä hyvin jakaa sen merkityksen.

Minulla on nykyään usein eräänlainen intensifioituneen todellisuuden kokemus. Sitä on hankala kuvailla, mutta on kuin ympäristön ominaisuudet tulisivat suoraan iholle. Vallitsee jonkinlainen suora jatkuvuus esineiden ja hermosolujeni välillä. Voisi sanoa, että sininen pinta näyttäytyy hypersinisenä, mutta en tarkoita, että näkisin neonväreissä. Pikemminkin värissä aistii tekstuuria hiukan synestesian tapaan: aistiminen on hyvin konkreettista, hienojakoista ja monikanavaista. Intensifioutunut kokeminen alkaa ja loppuu jossain paikassa (ympäristössä), ja sen kuluessa temporaalinen ulottuvuus tuntuu vetäytyvän taka-alalle. Siksi muodostuu tunne rinnakkaisen ulottuvuuden taskuista siellä täällä julkisen tila-aika koordinaatiston taitoksissa. En usko kummituksiin. Epäilen, että tämä olisi alkuperäinen kokemuksen muoto, josta kommunikaatiovälineiden köyhyys ajaa pois.

Ajatuksen intuitiivinen sisältö näkyy selkeimmin historiallisen faabelin kautta. Aikanaan eurooppalaiset terrorisoivat itseään uskonpuhdistuksen lietsomilla uskonsodilla, jotka jakoivat ihmiset toisilleen vihamielisiin kuppikuntiin, ja kaikki arkielämä ja bisnes oli aivan mahdotonta. Valistusfilosofit alkoivat kyllästyä tähän, ja ehdottivat “suvaitsevaisuutta”. Sellaisissa paikoissa kuin Alankomaiden isommat kaupungit ryhdyttiin ajattelemaan, että protestantin, katolilaisen ja juutalaisen ei tietenkään tarvitse rakastaa toisiaan, mutta he voivat kuitenkin elää vierekkäin, totella yhteisiä lakeja, ja rikastua luottamukseen perustuvalla kaupankäynnillä. Romeon ja Julian tarinassa romanttinen rakkauskin voi ylittää yhteisöjen ja luokkien rajat. Protestantilla, katolilaisella ja juutalaisella on tietenkin oma pelastustiensä, oma hyvänsä, mutta heillä voi silti olla yhteinen sekulaari kansalaishyve. Kun pikakelaamme nykymaailmaan, näyttää siltä että juuri tällaista liberalismia tarvitaan. Yksilöllistyminen on mennyt niin pitkälle, että vähän jokaisella on ikioma pelastustiensä, mutta jotenkin meidän on pystyttävä tulemaan keskenämme toimeen (olen aiemminkin kirjoittanut enemmän ‘moniarvoisuudesta’).

Tämä ei tietenkään ole aivan se merkitys, jossa L-sanaa nettikeskusteluissa käytetään. L-sanan perusmerkitys näyttäisi olevan “me vapaamieliset”. Jos yhteiskunnan hahmottaminen sitten pelkistetään akselille “me vapaamieliset” vs. “ne tiukkapipot”, menetetään lähes kaikki analyyttinen erottelukyky. Ehkä tämä sopii hyvin nuorille urbaaneille ammattilaisille, jotka mielellään näkisivät ikävien sosiaalisten kysymysten väistyvän näkymättömiin.

Olen luopunut L-sanasta, koska se ei erottele sellaisia ihmisiä, joiden asenne on laissez-faire ja hands off  sellasista ihmisistä,  jotka kannattavat sisällöllisiä edistyksellisiä arvoja. Kyse on niin täydellisesti erilaisista moraalisista positioista, että niiden sotkeminen yleiseksi liberaaliudeksi voi vain hämmentää.

Jälkimmäiset eivät tietenkään sulje pois yleisen ja  yhteisen hyvän ideaa, sosiaalista gospelia, tai miksi sitä kutsuukin. Suuret sosiaaliset ja hengelliset uudistajat kuten Martin Luther King eivät yritä pakottaa omaa hyväänsä toisten kurkusta alas, mutta heillä on ‘unelma’, jota he saavat suuret ihmisjoukot yhdessä tavoittelemaan. Unelmaa kohti liikkuminen ei tietenkään ole periaattellisesti neutraalia kaikkia muita katsomuksia kohtaan. Olennaista ei ole olla neutraali, mitä se sitten tarkoittaisi, vaan aina tunnistaa “ihminen ja veli” myös muiden katsomusten edustajissa. Yleistä liberaaliutta ei voi käyttää status quon tekosyynä.

Voin antaa pari selitystä asialle.

(1) Asenteet ovat yleisiä, joten asenteen suhde johonkin partikulaariseen tekoon tai tekemättä jättämiseen on vain tilastollinen. Muidenkin tekijöiden vaikutus on otettava huomioon. Jos mitään suhdetta kahden välillä ei kuitenkaan ole, psykologilla ei kuitenkaan ole perustetta attribuoida kyseistä asennetta, koska se on selittävänä tekijänä epäonnistunut.

Tästä pääsemmekin kohtaan kaksi, eli

(2) Asenteet ovat usein psykologeille verbaalisia vastauksia asennetutkimuksissa. Verbaalinen käyttäytyminen asennetutkimuksessa on tietenkin eri asia kuin henkilön asenteet, jos jälkimmäiset ymmärtää edellämainitulla realistisella tavalla. Mutta nyt on harhaanjohtavaa raportoida, että asenteet ja käyttäytyminen eivät kohtaa, kun totuus on, että mittari ei ole mitannut todellisia asenteita, vaan jotain muuta.

Voidaan sanoa, ettei tuon tarpeen tyydytys ole minun asiani. Tarkkaan ottaen näin onkin, mutta eikö kaikkien ihmisten tarpeita tulisi tarkastella puolueettomasta ja yleisestä näkökulmasta? Jos hyvin pieni teko minulta tuottaa hyvin suuren nautinnon toiselle, varmasti auttaminen on oikein ja kiitettävää. Maailma jossa huolehdimme vain omista tarpeistamme olisi kalsea ja harmaa.

Voisaan väittää, että tupakka ei ole terveellistä punkkarille. Näin me kymmenet, jotka emme vastaa hänen kolkutukseensa, teemme oikeastaan palveluksen. Tämä on kuitenkin sietämättömän holhoava asenne. Jos holhoan sinua, en suhtaudu sinuun oman elokuvasi käsikirjoittajana, ohjaajana ja tähtenä, vaan statistina jossain muussa elokuvassa. Aikuisten yhteiskunnassa jokainen on oman hyvänsä asiantuntija. Punkkari itse tietää tarpeensa ja diskonttaa tulevaisuutensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Minulle on annettu mahdollisuus auttaa häntä, mutta ei oikeutta loukata hänen autonomiaansa.

Ettei itse polta on ehkä käytännössä ymmärrettävä syy olla kanniskelematta tupakkia taskuissaan. Mikään moraalisesti kestävä peruste se nyt vain ei ole. Jos haluamme auttaa toisia, meidän on ymmärrettävä myös omistamme poikkeavat, yksilölliset arvostukset ja tarpeet. Olisi absurdia olla antamatta vettä janoiselle, koska ei ole itse janoinen. Miksi siis kieltäytyä antamasta röökiä?

“Jos polttaisin, antaisin kyllä” kuulostaa myös falskilta. Niin varmaan antaisin. Jos kerran olen itsekäs mulkku, olen itsekäs mulkku, oli minulla sitten tupakkaa eli ei. Kummassakaan tapauksessa en todellisuudessa anna, ja taas maailmassa on hiukan enemmän pahaa. Ja tämän varsinaisesti halusin sanoa.

Jos meitä ei ole laitettu maan päälle palvelemaan toisiamme, elämämme on sokeaa ja satunnaista, enkä voi rationaalisesti toivoa, että omat tarpeeni ja haluni ansaitsevat yhtään sen enempää tulla tyydytetyiksi.

Näistä ja muutamasta muusta syystä ajattelin hankkia tupakkia.

Kannattaa muistaa, että Iranissa sorretaan myös enemmistöä, nimittäin nuoria kaupunkilaisia. Persialaiset ovat nuoria, varsin urbaaneja ja koulutettuja, ja yhteiskunnan luonnollisen kehityksen tulppana istuu vanhojen vallasta väkivalloin kiinni pitävien miesten vähemmistö. Persialaisten enemmistöä ei kuitenkaan mitenkään auta, että maan vanhat viholliset ovat aktivoituneet sen uhkailussa.

Myös siinä talossa, jota itse ajattelin “mummolana”, oli paljon vanhaa maailmaa. Nykyään ei kuitenkaan ole välttämättä näin. Esimerkiksi omien vanhempieni asunnot ovat sisustukseltaan ja esineistöltään aivan yhtä tätä päivää, kuin juuri oman kodin hankkineiden nuorten. Ehkä enemmänkin tätä päivää, koska rahaa on käytettävissä enemmän. Ne ovat siis kaikkea muuta kuin  aikakapseleita vuodelta 1974.

Leikittelen joskus sisustusajatuksilla. Jos voisin lähteä täysin tyhjästä ja seurata vain oikkuani, valitsisin varmasti tyyliksi retrofuturismin. Tarkoitan “2000-luvun elämää” sellaisena, kuin se kuviteltiin joskus viisikymmentä vuotta sitten. Ehkä tässä on makumieltymyksen lisäksi myös moraalinen ulottuvuus. Se millaisiksi menneiden vuosikymmenten ihmiset kuvittelivat elämäntapamme vaikuttaa ylivoimaiselta verrattuna historian aktuaalisesti ottamiin polkuihin. Pakkohan kaikkien on myöntää, että uusi vuosituhat on pettymys.