Hyveellinen mies on mies, joka valitsee taitavasti ne teot ja esineet, jotka ovat (olosuhteet huomioonottaen) haluttavia sinänsä.
Voimme sanoa hiukan enemmän hyveellisestä miehestä. Hän on normaali siinä mielessä, että hänellä on lajinsa, kulttuurinsa ja yhteiskuntaluokkansa tyypilliset kognitiiviset ja affektiiviset kyvyt, taipumukset, ja valmiudet. Hän ilmentää näitä erinomaisesti mutta ei liioitellen. Tietyllä miehellä voi esimerkiksi olla sekoitus taipumusta myötätuntoon ja rohkeuteen, ja tämä näkyy valmiutena valita luotettavasti sopivaa käyttäytymistä kaikissa tavanomaisen vaihtelun piiriin kuuluvissa tilanteissa. Emme kuitenkaan moiti häntä, jos hän epäonnistuu olosuhteiden ollessa täysin epätavanomaiset. Silloin vetoamme jumalten oikullisuuteen.
Mitä sitten ovat sinänsä haluttavat teot ja esineet? Voimme sanoa, että ne ovat (1) mahdollisen valinnan objekteja, jotka (2) kuvattu mies valitsisi, jos hän olisi täysin informoitu kaikista asiaan liittyvistä tosiasioista, täysin rationaalinen, täysin vapaa kognitiivisesta biaksesta ja emotionaalisesta puolueellisuudesta.
Tässä on pieni esimerkki filosofisesta teoriasta. En tiedä löytyykö se kirjallisuudesta, se tuli mieleeni pyöräillessä. Teoria voi ensin kuulostaa kehämäiseltä, mutta ei ole. Toimijan hyveellisyys johdetaan valinnan hyvyydestä, joka johdetaan valinnan objektin hyvyydestä, joka johdetaan idealisoidun toimijan valinnasta kontrafaktuaalisessa valintatilanteessa. En “usko” teoriaan, mutta en keksi miksi se olisi “epätosi” siinä mielessä, että joku voi osoittaa sormellaan jonkin virheen.
Voimme kuvitella kulttuurin, jossa ihmiset kipuilevat paljon puhtaudestaan. Erityisesti heitä mietityttää onko sexin odotettava papin aamenta. Tämän kulttuurin vapaamieliset jäsenet eivät halua odottaa, mutta he kohtaavat dilemman. Joko (I) puhtauden nimissä pitäisi odottaa tai (II) ei pitäisi. Ensimmäisessä tapauksessa (I) vapaamieliset sanovat, no, se puhtaus ei lopulta olekaan niin tärkeää. Toisessa tapauksessa (II) he sanovat kyllä, kyllä puhtaus on tosi tärkeää, mutta on olemassa mahdollisuus säilyä puhtaana vaikka antaakin palaa. Ensimmäisessä tapauksessa (I) he asettuvat suoraan kulttuuriperintöään vastaan, mutta toisessa (II) heillä on melkoisesti selitettävää ja tulkittavaa.
Mitä väliä koko valinnalla oikeastaan on, mitä siitä riippuu? Oletan ettei kumpikaan vaihtoehto ole sen paremmin “tosi” merkityksessä “vastaa todellisuutta”.
Uuspragmatistit sanovat, että kyse on sanastosta. Onko toivottavaa, että aktiivisessa sanastossa säilytetään moraalisesti latautunut, luonnollisiin henkilöihin sovellettava termi ‘puhdas’ ? Sanat generoivat päätelmiä. Esimerkiksi: hän ei ole puhdas, siis hänellä ei ole itsekontrollia, siis hänelle ei voi antaa asuntolainaa. Vapaamieliset haluavat ehkä katkaista tällaiset päättelyketjut alkuunsa. Ehkä parasta olisi luopua kokonaan ihmisten luokittelemisesta puhtaaksi ja epäpuhtaaksi.
Puhe sanastosta ohittaa liian nopeasti moraalisesti ladattujen termien yhteyden tunne-elämään. Kohteen luokittelu puhtaaksi tai epäpuhtaaksi soittaa joitakin kieliä tämän kulttuurin ihmisissä, inspiroi, kohottaa, herättää asenteita ja affekteja. Jos vapaamieliset sanovat, että näistä pitäisi vain luopua, he käskevät poistamaan joitakin koskettimia pianosta. Ehkä koskettimet pitäisi säilyttää, jos pianon haluaa soivan kauniisti. Silloin kysymys on voiko uudelleentulkinta (II) onnistua uskottavasti.
“Hän ei pitänyt valitsemastani elokuvasta”.
“Jos hän olisi itse valinnut sen, hän olisi pitänyt siitä”
“Hän ei olisi valinnut sitä elokuvaa”.
“Hän ei olisi valinnut sitä elokuvaa, mutta jos hän olisi valinnut sen, hän olisi pitänyt siitä.”
Olen ajatellut harrastaa hiukan lisää kontrafaktuaaleja. Toisaalta ne ovat korvaamattomia normaalissa ajattelussa ja tutkimuksessa, toisaalta intuitiot niiden tulkinnasta ovat varsin höllyvällä perustalla. Ehkäpä mitään kontrafaktuaalisia propositioita ei ole olemassa: on vain tavallinen propositio, jonka olen valmis esittämään tiettyjen, mahdollisesti paikkansapitämättömien presuppositioiden alla.
Gender differences and ordinary truth. Tutkimus on niin lapsenkengissä, ettei siitä pidä vetää suurempia johtopäätöksiä. Näyttää alustavasti kuitenkin siltä, että sukupuolilla olisi erilaisia intuitioita, mitä totuuden käsitteeseen tulee. Miehille ‘todellisuuden täsmällinen esitys’ olisi oleellisempaa, vaikka sanamuodoista voi varmasti kiistellä.
Minulla on kommentti asiaan. En usko, että arkisen, epäteoreettisen totuuden käsitteen suhteen olisi suurempia sukupuolieroja, koska arkinen totuus on vain B:n tapa ilmaista yksimielisyyttä A:n kanssa.
A: “Kaupat ovat kiinni Juhannuksena”
B: “Se on totta”
B:n totuustermin avulla muodostettu prolause (vrt.pronomini) vain perii diskurssissa sitä edeltäneen lauseen ilmaiseman sisällön. Pragmaattisella tasolla B ilmaisee myös yksimielisyyttä. Matemaattisessa käytössä totuus on yleistämisen väline: emme voi esittää ääretöntä luetteloa, mutta voimme sanoa, että ‘Kaikki propositiot muotoa…X…ovat tosia”. Olisi uskomatonta löytää sukupuoliero täältä.
Mutta varsinainen kommenttini koskee kyselytutkimusten psykologiaa. Uskon nimittäin, että naiset ja miehet reagoivat hypoteettisia esimerkkiskenaarioita ja esimerkkilauseita käyttäviin kyselytutkimuksiin systemaattisesti eri tavalla. Jos aihetta on tutkittu, olisin kiinnostunut linkeistä.
Mutulla sanoisin, että miehet tyypillisesti hyväksyvät annetun esimerkin sellaisenaan, ja vetävät johtopäätöksiä vain annetun informaation perusteella. Siksi yksittäisten lauseiden, kuten ‘kaikki poikamiehet ovat naimattomia’ testaaminen näyttää mielekkäältä toiminnalta. Miehet päättelevät annetusta sanamuodosta, sulkeistaen kysymykset siitä kuka on poikamies, tai voiko naimattomuudella olla asteita.
Naiset eivät tyydy esimerkissä annettuun informaatioon, vaan haluavat sen ympärille laajemman narratiivin. Jos heillä on mahdollisuus kysyä, he alkavat kysellä lisää taustatietoja ja yksityiskohtia esimerkin maailmasta, tietoja jotka kokeen laatijan mielestä ovat irrelevantteja. Naiset usein sanovat, ettei annettua esimerkkiä voi arvioida ilman tällaista lisänarratiivia. Jos mahdollisuuksia kysymyksiin ei ole, naiset saattavat kehittää itse uskottavalta tuntuvan taustan. Nämä erot esimerkkien kognitiivisessa prosessoinnissa johtavat joskus erilaisiin arvostelmiin.
Euroalueen eksistentiaalisen kriisin aikoihin kansalaisia puhuttaa erityisesti karppaaminen. Tämä on normaalia. Me kirjalliset ihmiset kuvittelemme mielellämme, että historiallisesti merkittävinä hetkinä ihmiset varmasti elivät kuin romaanissa. He rypistelivät otsaansa ja lausuivat painavia kohtalokkaalla tavalla. He kokivat seisovansa myrskyävän meren äärellä…paitsi että he luultavasti eivät viitsineet olla koko ajan, jos lainkaan, kohtalokkaita. He ajattelivat jotain joka heidän ajassaan vastasi karppausta, ja historiaan jääneet tapahtuvat vain menivät ohi viereisellä kaistalla. Luultavasti jopa sota-aikana ihmiset pääsääntöisesti ajattelivat jotain muuta, ja vaikka he olisivat ajatelleet sotaakin, he eivät ajatelleet maailmanpolitiikkaa, vaan mustaa pörssiä. On selvää, ettei ihmisiä voi moittia tästä. Ei ketään voi moittia siitä, ettei hän ole henkilöhahmo romaanissa jonka me haluaisimme lukea.
Usein esitetään varmana totuutena, että kokemukset ovat välttämättä yksityisiä, ja aina jonkun omia. Ei ole subjektitonta kokemusta, sillä jos on olemassa partikulaarinen hammassärky, sen on aina oltava jonkun hammassärky. Eikä kukaan muu voi kokea minun hammassärkyäni.
Psykomaantieteellisiin tutkimuksiin ja terveeseen järkeen vedoten epäilen näitä teesejä. Usein sitä törmää omistajattomiin kokemuksiin, ja usein omat kokemukset livahtavat vieraisiin. Ennen nykyaikaisen psykomaantieteen kehitystä näitä asioita selitettiin kummituksilla. On nimittäin niin, että tietyt kokemukset kelluvat tietyissä tyypillisissä paikoissa kenen hyvänsä poimittaviksi valmiina.
Alppipuistossa yhytän usein tietyn iloisen irrallisuuden, jota on kuitenkin terästetty parilla senttilitralla haikeutta (ajattele New Orderin musiikkia). Ehkä se on joskus ollut jonkun, mutta nyt se on psykologista yhteismaata, halukkaiden laidunnettavaksi. Eduskuntatalon lähistöllä taas lojuu tyypillisesti schadenfreudea. En tiedä ketkä sitä siellä erittävät, mutta se on hyvin epähygieenistä. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin.
Keskiaikaisiin linnoihin rakennettiin muurit tunkeutujien ulkona pitämiseksi. Vankiloiden muurit estävät asukkaiden ulospääsyn. Ihmisessä tai ‘subjektissa’ on sekä linnoitusta että vankilaa. Yleensä se menee niin, että rakennetaan defensiivisiä muureja ja ansoja, joiden vangiksi lopulta itse jäädään.Minästä tulee tunkkainen paikka, jonne kukaan ei tule käymään, eikä kukaan pääse ulos.
Prekariaatilla ei ole muuta menetettävää kuin estonsa. Idea kokemuksen omistajattomuudesta, open access kokemus, sopii tilanteeseen. Jos jakaa tilan, kuten kaupungin, voi yhtä hyvin jakaa sen merkityksen.
Minulla on nykyään usein eräänlainen intensifioituneen todellisuuden kokemus. Sitä on hankala kuvailla, mutta on kuin ympäristön ominaisuudet tulisivat suoraan iholle. Vallitsee jonkinlainen suora jatkuvuus esineiden ja hermosolujeni välillä. Voisi sanoa, että sininen pinta näyttäytyy hypersinisenä, mutta en tarkoita, että näkisin neonväreissä. Pikemminkin värissä aistii tekstuuria hiukan synestesian tapaan: aistiminen on hyvin konkreettista, hienojakoista ja monikanavaista. Intensifioutunut kokeminen alkaa ja loppuu jossain paikassa (ympäristössä), ja sen kuluessa temporaalinen ulottuvuus tuntuu vetäytyvän taka-alalle. Siksi muodostuu tunne rinnakkaisen ulottuvuuden taskuista siellä täällä julkisen tila-aika koordinaatiston taitoksissa. En usko kummituksiin. Epäilen, että tämä olisi alkuperäinen kokemuksen muoto, josta kommunikaatiovälineiden köyhyys ajaa pois.
Niin pitkältä ajalta kuin muistan, angloamerikkalaisissa ja suomalaisissa blogeissa ja nettikeskusteluissa on nostettu liberaali-konservatiivi -akseli perinteisen vasemmisto-oikeisto -akselin ohi. Olen itse aina käyttänyt L-sanaa hiukan teknisessä merkityksessä, joka on peräisin John Rawlsilta: liberaali yhteiskuntajärjestys on neutraali kilpailevien järkevien (reasonable) arvojen (conceptions of good) kesken.
Ajatuksen intuitiivinen sisältö näkyy selkeimmin historiallisen faabelin kautta. Aikanaan eurooppalaiset terrorisoivat itseään uskonpuhdistuksen lietsomilla uskonsodilla, jotka jakoivat ihmiset toisilleen vihamielisiin kuppikuntiin, ja kaikki arkielämä ja bisnes oli aivan mahdotonta. Valistusfilosofit alkoivat kyllästyä tähän, ja ehdottivat “suvaitsevaisuutta”. Sellaisissa paikoissa kuin Alankomaiden isommat kaupungit ryhdyttiin ajattelemaan, että protestantin, katolilaisen ja juutalaisen ei tietenkään tarvitse rakastaa toisiaan, mutta he voivat kuitenkin elää vierekkäin, totella yhteisiä lakeja, ja rikastua luottamukseen perustuvalla kaupankäynnillä. Romeon ja Julian tarinassa romanttinen rakkauskin voi ylittää yhteisöjen ja luokkien rajat. Protestantilla, katolilaisella ja juutalaisella on tietenkin oma pelastustiensä, oma hyvänsä, mutta heillä voi silti olla yhteinen sekulaari kansalaishyve. Kun pikakelaamme nykymaailmaan, näyttää siltä että juuri tällaista liberalismia tarvitaan. Yksilöllistyminen on mennyt niin pitkälle, että vähän jokaisella on ikioma pelastustiensä, mutta jotenkin meidän on pystyttävä tulemaan keskenämme toimeen (olen aiemminkin kirjoittanut enemmän ‘moniarvoisuudesta’).
Tämä ei tietenkään ole aivan se merkitys, jossa L-sanaa nettikeskusteluissa käytetään. L-sanan perusmerkitys näyttäisi olevan “me vapaamieliset”. Jos yhteiskunnan hahmottaminen sitten pelkistetään akselille “me vapaamieliset” vs. “ne tiukkapipot”, menetetään lähes kaikki analyyttinen erottelukyky. Ehkä tämä sopii hyvin nuorille urbaaneille ammattilaisille, jotka mielellään näkisivät ikävien sosiaalisten kysymysten väistyvän näkymättömiin.
Olen luopunut L-sanasta, koska se ei erottele sellaisia ihmisiä, joiden asenne on laissez-faire ja hands off sellasista ihmisistä, jotka kannattavat sisällöllisiä edistyksellisiä arvoja. Kyse on niin täydellisesti erilaisista moraalisista positioista, että niiden sotkeminen yleiseksi liberaaliudeksi voi vain hämmentää.
Jälkimmäiset eivät tietenkään sulje pois yleisen ja yhteisen hyvän ideaa, sosiaalista gospelia, tai miksi sitä kutsuukin. Suuret sosiaaliset ja hengelliset uudistajat kuten Martin Luther King eivät yritä pakottaa omaa hyväänsä toisten kurkusta alas, mutta heillä on ‘unelma’, jota he saavat suuret ihmisjoukot yhdessä tavoittelemaan. Unelmaa kohti liikkuminen ei tietenkään ole periaattellisesti neutraalia kaikkia muita katsomuksia kohtaan. Olennaista ei ole olla neutraali, mitä se sitten tarkoittaisi, vaan aina tunnistaa “ihminen ja veli” myös muiden katsomusten edustajissa. Yleistä liberaaliutta ei voi käyttää status quon tekosyynä.
Mielestäni ja ystävieni mielestä ei mitään uutta auringon alla -kritiikissä on jotain pielessä. On tietysti taivaan tosi, että rokkenrolelämää vietettiin jo keskiajalla Pariisin teologisessa tiedekunnassa, ja kaikki tyylilliset tai käsitteelliset siirrot on joku ennakoinut. Eihän näistä faktoista kuitenkaan pidä vetää kriitikon lausumatta jäävää, mutta koko kritiikin punaisena lankana toimivaa johtopäätöstä, nimittäin että ruodussa olisi parempi pysyä (ehkä kyse on jonkin vanhan vallankumouksen muiston vaalimisesta, en haluaisi mennä yksilöpsykologiaan, enhän kaivele roskiksiakaan..=. Sopeutuminen ja mukautuminen on lopulta yhtä vaikeaa kuin vastakohtansa. Eihän ole tarjolla itsestäänselvää normia tai itsensä tulkitsevaa perinnettä, johon sopeutua. Yritämme kyllä olla mahdollisimman tavallisia, mutta elämme tavattomia aikoja.
Psykologi mainitsi tilaisuudessa, että (myönteiset ympäristö-)asenteet ja käyttäytyminen eivät kohtaa. Kontekstissaan asia on juuri noin. Tämä vei kuitenkin ajatukset psykologien tapaan käyttää sanaa asenne musta laatikko- terminä. Jos asenteiden ajattelee olevan psykologisia dispositioita, henkilön todellisia sisäisiä tiloja, joilla on kausaalinen rooli käyttäytymisen synnyssä, ei kai voi olla niin, että asenteet ja käyttäytyminen kuitenkin heiluvat täysin erillään.
Voin antaa pari selitystä asialle.
(1) Asenteet ovat yleisiä, joten asenteen suhde johonkin partikulaariseen tekoon tai tekemättä jättämiseen on vain tilastollinen. Muidenkin tekijöiden vaikutus on otettava huomioon. Jos mitään suhdetta kahden välillä ei kuitenkaan ole, psykologilla ei kuitenkaan ole perustetta attribuoida kyseistä asennetta, koska se on selittävänä tekijänä epäonnistunut.
Tästä pääsemmekin kohtaan kaksi, eli
(2) Asenteet ovat usein psykologeille verbaalisia vastauksia asennetutkimuksissa. Verbaalinen käyttäytyminen asennetutkimuksessa on tietenkin eri asia kuin henkilön asenteet, jos jälkimmäiset ymmärtää edellämainitulla realistisella tavalla. Mutta nyt on harhaanjohtavaa raportoida, että asenteet ja käyttäytyminen eivät kohtaa, kun totuus on, että mittari ei ole mitannut todellisia asenteita, vaan jotain muuta.
Olen ajatellut hankkia tupakkia. Tapasin pysäkillä ördäävän kiljupunkkariressukan. Hän joutui kyselemään kymmeniltä ihmisiltä, ja lopulta heiluttamaan keskisormeaan raitiovaunun ikkunan takana. Kuinka suuren tarpeen yksi ystävällinen savuke olisi tyydyttänytkään.
Voidaan sanoa, ettei tuon tarpeen tyydytys ole minun asiani. Tarkkaan ottaen näin onkin, mutta eikö kaikkien ihmisten tarpeita tulisi tarkastella puolueettomasta ja yleisestä näkökulmasta? Jos hyvin pieni teko minulta tuottaa hyvin suuren nautinnon toiselle, varmasti auttaminen on oikein ja kiitettävää. Maailma jossa huolehdimme vain omista tarpeistamme olisi kalsea ja harmaa.
Voisaan väittää, että tupakka ei ole terveellistä punkkarille. Näin me kymmenet, jotka emme vastaa hänen kolkutukseensa, teemme oikeastaan palveluksen. Tämä on kuitenkin sietämättömän holhoava asenne. Jos holhoan sinua, en suhtaudu sinuun oman elokuvasi käsikirjoittajana, ohjaajana ja tähtenä, vaan statistina jossain muussa elokuvassa. Aikuisten yhteiskunnassa jokainen on oman hyvänsä asiantuntija. Punkkari itse tietää tarpeensa ja diskonttaa tulevaisuutensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Minulle on annettu mahdollisuus auttaa häntä, mutta ei oikeutta loukata hänen autonomiaansa.
Ettei itse polta on ehkä käytännössä ymmärrettävä syy olla kanniskelematta tupakkia taskuissaan. Mikään moraalisesti kestävä peruste se nyt vain ei ole. Jos haluamme auttaa toisia, meidän on ymmärrettävä myös omistamme poikkeavat, yksilölliset arvostukset ja tarpeet. Olisi absurdia olla antamatta vettä janoiselle, koska ei ole itse janoinen. Miksi siis kieltäytyä antamasta röökiä?
“Jos polttaisin, antaisin kyllä” kuulostaa myös falskilta. Niin varmaan antaisin. Jos kerran olen itsekäs mulkku, olen itsekäs mulkku, oli minulla sitten tupakkaa eli ei. Kummassakaan tapauksessa en todellisuudessa anna, ja taas maailmassa on hiukan enemmän pahaa. Ja tämän varsinaisesti halusin sanoa.
Jos meitä ei ole laitettu maan päälle palvelemaan toisiamme, elämämme on sokeaa ja satunnaista, enkä voi rationaalisesti toivoa, että omat tarpeeni ja haluni ansaitsevat yhtään sen enempää tulla tyydytetyiksi.
Näistä ja muutamasta muusta syystä ajattelin hankkia tupakkia.
-
Flickr Photos
More Photos
